Aika rajalla

Tätä kirjoittaessa vuosi 2011 on vaihtumassa vuoteen 2012.

Kulunut vuosi on ollut aika hyvä. Se sujui sillä tavalla "normaalisti", eikä tässä vuodessa ollut sen suurempia terveydellisiä tai taloudellisia takaiskuja. Yksi suuri muutos tähän vuoteen mahtui, kun lopetin yliopisto-opintoni kesken, enkä siis koskaan valmistu filosofian maisteriksi. Vaikka opintojen keskeyttäminen merkitsee ehkä luovuttamista, olen itse tuntenut sen asian johdosta helpotusta. Tunnen jopa voittaneeni ja, kun ajattelen itsekkäästi, se on tärkeintä. Vuosiahan ei riitä hukattavaksi.

Vuodelle 2012 ei vielä ole ehtinyt kertyä kovin montaa kalenterimerkintää. Maaliskuussa on edessä Norjan matka, kun pakenen isoja syntymäpäiviäni. Muu kevät menee teatteriryhmän harjoituksissa. Luottamustoimien hoitaminen jatkuu vuonna 2012.

Vuonna 2012 on kahdet vaalit. Tammikuussa on presidentinvaalit (ja ehkä toinen kierros helmikuussa), ja lokakuussa järjestetään kunnallisvaalit. Toivon voivani työskennellä kummissakin vaaleissa vaalilautakunnassa, koska kaikki lisäansiot ovat tarpeellisia. Olen jo lupautunut kunnallisvaaliehdokkaaksi ja odotan, että minut ehdokkaaksi nimitetään.

Tässä ovatkin kaikki tiedossa olevat alustavat suunnitelmat ensi vuotta varten. Koska en ole vielä perustanut uutta hengellistä blogia, liitän tähän blogikirjoitukseen Päivän Sanan tältä päivältä.

Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.

Jes. 46:4 KR33/38

Toivotan sinulle oikein hyvää uutta vuotta 2012 (siunauksella tai ilman :)).

Matkustelua kirjojen maailmassa

Joulupäivän, välipäivien ja yleensä koko joululoman ohjelmaan minulla on aina kuulunut joululahjakirjojen lukeminen.

Muistan, miten sähköttömällä kesämökillämmekin minun piti lukea lahjaksi tullutta kirjaa pitkälle pimeän tulon jälkeenkin pelkkien kynttilöiden valossa. Kynttilöitä oli vain kolme, ja nekin olivat sellaisia paksuja pöytäkynttilöitä, jotka eivät kyllä paljoa valaisseet. Mutta lukea piti, kun kirja oli niin jännässä kohdassa. Mitäpä sitä pimeässä mökissä muuta olisi tehnytkään, kun valoahan se pasianssikin olisi tarvinnut.

Tänä vuonna myrskyt ovat katkoneet sähköjä kuulemma täällä Palokassakin, vaikka meillä ei ole ollut sähkökatkoja, kun eilen vain muutaman minuutin. Minä olen siis pystynyt lukemaan ihan kunnollisessa valaistuksessa. Onpa se ollutkin kivaa ja kivampaa kuin muistinkaan. Koska sain vain yhden joululahjakirjan, niin olen lukenut tuota pöydällä olevaa kirjapinoa muuten vähän pienemmäksi. Kyllä lukutaito on edelleen se paras taito ja edullisin "matkatoimisto".

Onneksi tässä tietokoneessani on sammutusnappi ja näytössä kääntyvät saranat, että saa koneen välillä kokonaan kiinni. Niitä pitäisi vain osata käyttää oikein ja riittävän usein.

Jouluyönä 2011

Taas on vuosi kierähtänyt ympäri ja olemme joulussa. Olemme jälleen viettäneet joulua hyvin perinteisesti. Joulun perinteet, joita olisi rumaa nimittää rutiineiksi, ovat toistuneet tuttuina ja muuttumattomina. Vain lumettomuus on tehnyt tästä joulusta edes jollakin tavalla erikoisen. Hautakynttilöistä vanhempieni haudalle tehty risti näytti paljaalla maalla jollakin tavalla omituiselta. Harmi, kun kamera oli tietysti unohtunut kotiin. Tämän joulun hautakuvaa olisi ollut hauska katsella vuosien kuluttua.

Joululahjojakin tuli mukavasti. Karin opaskoira Noppa osoittautui kaikkein innokkaimmaksi joululahjojen odottajaksi. Onhan se hyvä perheessä joku lapsi olla. :)

Koska sain kirjan ja suklaata, jatkuu joulu huomenna vanhojen tuttujen joulupäiväperinteiden mukaisesti suklaata syöden ja lukien. Aamupalalla noudatan yhtä omaa ja omituista jouluperinnettäni juomalla keltaista jaffaa.

No, nytpä on vuorokausi vaihtunut joulupäiväksi ja on aika sulkea tietokone odottamaan arkea. Juuri nyt radiossa soi hyvin rakas joululaulu "Tuikkikaa oi joulun tähtöset". "Kerran loppuun joulun satu saa. Suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet. Siks', oi tähtisilmät loistakaa." Joulun todellisuus on siis myös kipeä, koska kipu ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että ne ovat kuin saman langan säikeitä. 

Toivotan hyvää ja onnellista joulua sinulle ystäväni.

Voi voi, kun voi voi olla loppu!

Minusta tuntuu kummalliselta, kun on kuin aika olisi kääntynyt taaksepäin johonkin menneisyyteen. Mieleeni tulevat vanhempieni kertomukset sota-ajan pulasta ja rasvakorteista. Kuulin nimittäin uutisista, että nyt hamstrataan voita niin että kaupoissa ovat hyllyt tyhjinä. On tullut suoranainen voipula, kun ihmiset ostavat voita kymmeniä kiloja ja pakastavat sitä joko omaan käyttöönsä tai hyvällä voitolla myytäväksi internetissä. Internetistä on tullut nykyajan mustapörssi, jossa ½ kiloa voita maksaa 50 euroa (vanhoissa markoissa 300 markkaa). Sota-ajasta tämän keinotekoisen voipulan erottaa tosin se, että rasvakortilla voita sai vain 250 grammaa kuukaudessa, kun sitä voi nyt hankkia aivan tolkuttomasti kilotolkulla.

Voipulan syyksi on selitetty ihmisten innostusta vähähiilihydraattiseen ruokavalioon eli karppaukseen, jossa rasvaa ja nimenomaan voita saa syödä hyvällä mielin, kun voin sanotaan olevan terveellistä. Huonot kesätkin ovat nähtävästi vaikuttanut lehmien maidontuotantoon heikentävästi. Ilman maitoahan ei ole kermaa eikä voita.

Mutta mistä johtuu tämä ihmisten suorastaan raivokas itsekkyys tässä 2010-luvun yltäkylläisyydessä? Miksi joidenkin ihmisten mielessä raja rikkauden ja köyhyyden välillä tuntuu olevan ohuempi kuin hämähäkin seitti? Onko niin, että 1800-luvun nälänhätä ja 1940-luvun pula on jättänyt jälkensä meidän geeneihimme? Olemmeko niin sokeita, että emme näe ympärillämme olevaa ruoan ja tavaroiden runsautta? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin joten näitä lienee turha edes kysyä.

Mitä Suomi minulle merkitsee?

Tänään on itsenäisyyspäivä. Itsenäisyys on minulle samaa kuin Suomi. Minä olen vielä sitä sukupolvea, joka on saanut kuulla paljon sodasta, sotalapsista, pommituksista ja puutteesta. Isoenoni ja kaksi enoani olivat rintamalla. Isäni lähetettiin pikkuveljensä ja pikkusiskonsa kanssa sotalapsiksi Ruotsiin, mutta sitä ennen isäni hoputti koulutoveriaan, että "Nyt ei jouda kakkimaan, nyt on sota". Äitini taas kertoi toivoneensa hartaasti, että kouluun olisi osunut pommi. Muistan itse syöneeni sota-ajan reseptillä tehtyä suurta ja halpaa sokerikakkua... Kuntoutusjaksoista Ilomantsin Pääskynpesässä tuli minulle Pyhyyden kokemuksia etenkin sen jälkeen, kun sain kuulla Ilomantsin sotahistoriasta talvi- ja jatkosodassa. En taida olla ainoa, jonka mielessä itsenäisyys, vapaus ja sota kuuluvat niin selkeästi yhteen. Nuo kolme itsenäisyyden timantin eri fasettia loistavat myös arkipäivään.

Mutta on itsenäinen Suomi onneksi muutakin. Se on mahdollisuuksia opiskella tai olla opiskelematta, se on kaikissa vajavaisuuksissaankin ainakin kohtuullisen hyviä tukipalveluja, joista voi jonkin verran valita, se on mahdollisuus äänestää ja asettua ehdokkaaksi, vaikuttaa Suomen ja kotikunnan asioihin ja siten mahdollisuus olla Suomella töissä - kukin omalla paikallaan.

Minulle Suomi on myös taidetta ja muotoilua. Se on Kupittaan norsu ja Tapio Wirkkalan kantarelli-maljakko, maripaita, suomalainen lamppu tai vaikka tuo rullatuoli, vaikka niitä ei tehtykään enää itsenäistymisen jälkeen.

Hyvää itsenäisyyspäivää, Suomi!

Koti on siellä missä on hyvä olla

Tämän blogin kirjoittaminen on lähtenyt vähän takkuisasti liikkeelle, kun ei ole tapahtunut kovin paljon mitään, mikä olisi ollut kertomisen arvoista. Sellaista on arki tässä minun elämässäni opiskelun päättymisen jälkeen. Minun elämäni perustuu kuitenkin tällaisenaankin omaan valintaani, eikä tapahtumattomuus riipu esimerkiksi saamastani avusta tai sen avun puuttumisesta.

Tälle kirjoitukselleni sain aiheen viime viikolla televisiosta tulleesta 45-minuuttia ohjelmasta, jossa yhtenä aiheena oli vaikeavammaisten asumispalvelut Invalidiliiton Asumispalvelut Oy:n Validia-taloissa mm. täällä Jyväskylässä. Ohjelmassa ilmenneet seikat tekivät minut surulliseksi. Vaikka en Validia-talossa enää asukaan, niin tuli tuo ohjelma kuitenkin sen verran lähelle asuttuani vuosia Rusokinkadun Validia-talossa, jota siihen aikaan vielä palvelutaloksi kutsuttiin.

Olen myöhemminkin joutunut käyttämään tuon talon antamia asumispalveluita silloin, kun mieheni joutui joitakin vuosia sitten suureen leikkaukseen, eikä hän sen vuoksi voinut avustaa minua. Kun lisäksi tuolloinen henkilökohtainen avustajani jäi mieheni leikkauksen aikaan sairausloman kautta äitiyslomalle, oli Rusokinkadun asumispalvelujen tilapäinen käyttäminen lomitusasunnossa mielestäni juuri tuossa elämäntilanteessamme kaikkein stressittömin vaihtoehto.

Joskus nuoruudessani käytin lisäksi eri paikkakunnilla olevia palvelutaloja silloin tällöin ihan silkassa hotellitarkoituksessakin, kun matkustin yksin, eikä minulla - palvelutalossa asuvana - ollut vielä henkilökohtaista avustajaa. Toki maksoin itse kaikki käyttämäni avustuspalvelut. Silloin tosin palvelutaloja ei oltu yhtiöitetty Invalidiliiton Asumispalvelut Oy:n Validia-taloiksi. Sen vuoksi se kai tuolloin onnistukin Nykyään kaikki on hankalampaa kuin ennen, eikä tuommoinen toiminta kai olisi enää mitenkään mahdollista.

Noissa Validia-taloissa, jos ne vain toimisivat hyvin, on minunlaiseni itsenäisen puuhastelijan ja erakkosielun kannalta yksi kiistaton hyvä puoli: avustaja tulee vain tarvittaessa ja ovat paikalla vain niin kauan kuin tarvitsen. Minä olen omasta mielestäni huono työnantaja henkilökohtaiselle avustajalle. Vaikka tarvitsenkin paljon apua, ei avuntarpeeni ole kokoaikaista. Minä haluan tehdä itse kaiken sen, minkä pystyn, koska minut on kasvatettu sanoilla "yritä nyt ite edes". Sen vuoksi en pysty järjestämään henkilökohtaiselle avustajalle järjellistä työpäivää.

Nyt pitäisi muistaa olla kiitollinen, kun pärjäämme mieheni kanssa näin, kun tarvittaessa, mutta vain tarvittaessa, saamme apua.

Laina-ajatuksia marraskuusta

Syksy on kulunut teatterikerhon ja sukututkimuskurssin merkeissä maiseman kahden harmaan välissä. Tekemistä ei ole puuttunut, vaikka viitseliäisyyttä voisikin olla enemmän. Mitään pakkoa tehdä mitään ei ole olemassa. Onkohan tämä nyt sitä leppoistamista, josta nykyään niin paljon puhutaan? Tämä on aika hyvä olotila.

Nyt vain ajatus vähän takkuaa, eikä tästä blogitekstin kirjoittamisesta tule oikein mitään. Joten jätän tämänkin pakkoyrittämisen sikseen, ja annan tilaa Aaro Hellaakoskelle, jonka kokoelmasta Sarjoja olevasta runosarjasta nimeltä marraskuuta löysin seuraavan haikean runon, jossa mielestäni marraskuusta on sanottu kaikki. Nyt tosin ei ole enää harmaata, vaan tummansinistä.

Paenneet on ne, muuttolintujen äänet
viimeisetkin ja muut
suviset vieraat, suviset suut.
Yksinäisyys, näinköhän yksin jäänet
jälelle, kuin nuo riisutut puut,
joille on routa jo tuttu.
Viileä juttu
on tämä päivä ja karu sen kieli,
sisältäen vähän harmajaa,
rippusen jotain punertavaa
ja mustana viiruna metsän pieli.

Päiväkö? Ei, tämä on joku muu
tummuva illansuu.
Kenelle raivaat?
kysyy huuli.
Kujat on märät, ja märät on taivaat,
niitten välissä vain vilu tuuli,
jonka kyljet on kovat.
Et sitä kiellä. Et sano: ei niin.
Elät kuin ennenkin, enemmän antain,
vaikenevammin taakkasi kantain
hengität, hengität tuulen seiniin.

Nupista viiraa

Minulla saattaa nyt melko pahasti viirata nupista, koska haluaisin aloittaa käsityön ja tarkemmin sanottuna pienen ryijyn tai ryijytyynyn. Siis minä, jolla on vain yksi toimiva peukalo, joka sekin on keskellä kämmentä. Siis minä, joka inhosin koulussa "rättikässää" niin paljon, että vaihdoin valinnaisaineeksi luiskahtaneen tekstiilikäsityön kauppaoppiin koulunkäyntiavustajanani toimineen veljeni jouduttua setvimään ompelukoneen langat ainakin sen sata kertaa.

Kenenkähän järjen jättiläisen todella briljantti kuningasidea oli laittaa CP-vammainen opettelemaan tekstiilikäsityötä? Minä sain "ehdot" tekstiilikäsityöstä ja ompelin ryijytyynyä kesämökillä koko kesän. Alkujaan siitä ryijytyynystä piti tulla vauvan peitto, mutta opettaja teki sen sitten sohvatyynyksi. Hyi hitto, yksivärinen vaaleanpunainen sohvatyyny! Olikohan opettajan suunnitelmien takana joku seksuaalispoliittinen kannanotto tuolla tiedostavalla 70-luvulla.

Nyt siis todellakin haluaisin tehdä pienen ryijyn (noin 50 x 50 cm) tai ryijytyynyn siitäkin huolimatta, että se ei ole hyväksi minun niska-hartiaseudun lihaksilleni. Eihän se nyt voi olla sen kuluttavampaa kuin Facebookissa notkuminen, sukututkimus tai blogin kirjoittaminenkaan. Sormiani aivan kirjaimellisesti syyhyttäisi tehdä jotakin luovaa mutta sanatonta. Ryijyä suunnitellessa saisin taas sommitella värejä ja erilaisia muotoja. Lankoja olisi helpompi työstää kuin huovutusvillaa, ja onhan minulla lisäksi tämä hyvä pöytäkin, jonka ääressä onnistuisi varmastikin myös luova työ.

Voipahan tuo tietysti olla, että sekin innostus katoaisi kuin tina tuhkaan ja tämä voisi tapahtua aika nopeasti.Siinäpä vaan osoittautuisin äitini tyttäreksi. Äidilleni kaikki käsityöt olivat kuin tervan juontia. Muistan eräätkin tossut, joita äitini teki minulle joululahjaksi, ja joita ennen joulua hänelle ahkerasti kiikutin, tai keittiöpyyhkeet, joista minun piti aina häntä muistuttaa "Hei tee nyt noita. Mä muutan kohta pois kotoa." Olen siis varautunut siihenkin, että ryijyntekeleeni viereksii vuosikaudet jonkun komeron perukoilla koituen loppujen lopuksi ehkä jopa perikuntani kyseenalaiseksi iloksi.

Kirjoittamista erilaisista kirjoittamisista

Blogituska näköjään jatkuu, kun Blogger käyttäytyy kuin joku sosiaaliämmä. Yritin kommentoida ystäväni blogikirjoitusta tuonne Hiutaleen blogiin, mutta kun lähetin kommentin, sain tällaisen vastauksen: "Nykyisellä tililläsi sinulla ei ole oikeutta katsella tätä sivua. Kirjaudu ulos ja vaihda tiliä napsauttamalla täällä." Hitto, kun jurppii. Eihän minulla ole muuta tiliä! Saa nähdä, kuinka nyt käy.

Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.

Olen nyt muutaman kuukauden ollut "suloisen joutilaisuuden tilassa" ja pikkuhiljaa vähä vähältä alkaa tuntua siltä, että voisihan sitä jotakin järkevääkin tehdä omien aivosolujensa rassaamiseksi. Ei minulla nyt sentään yliopistolle ole ikävä, mutta jotakin muutakin sitä voisi punnertaa, kuin vain notkua päivät pitkät Facebookissa.

Oikeastaan minua kutkuttaisi aloitella sitä Koivulan tarinan jatko-osan kirjoittamista. Ainakin sieltä tulleita kirjeitä pitäisi puhtaaksi kirjoittaa ja valokuvia skannata. Minulla on käytössäni vain itseni ja vanhempieni kirjoittamat kirjeet, koska veljeni eivät miesten tavoin juuri kirjeitä kirjoitelleet saati kirjeitä säilyttäneet. Minäkään en muista, että olisin heille yhtään kirjettä kirjoittanut. Minä luulen, että etenkin ennen tuli kirjeitä (tai postikortteja) kirjoitettua vain silloin, kun kaipauksesta tuli jotenkin liian suurta. Nyt ei tule kirjoitettua oikein senkään vertaa.

Itse heitin ystävääni kortilla silloin, kun siivosin kirjoituspöytääni ennen kuin sain tämän uuden kirjoituspöytäni. Löysin vain yhden niin vastaanottajansa näköisen postikortin, että se oli hänelle ihan pakko lähettää. Myöhemmin sain ystävältäni tietää tuottaneeni hänelle ison ilon aika yksinkertaisella tietotekniikalla. Onneksi siis löytyi kortti, postimerkki ja kuulakärkikynä. Viestintä onnistui vanhoilla konsteilla ja ilman huomautusta: "Nykyisellä tililläsi sinulla ei ole oikeutta katsella tätä sivua. Kirjaudu ulos ja vaihda tiliä napsauttamalla täällä."

Uuden blogin korkkaus

Kiitos tapahtuneen sähköpostimuutoksen. norsu rullatuolissa on uudistunut. Tosin tämä blogiuudistus on "vähän vaiheessa". Löydät vanhat blogini ohessa olevien linkkien takaa.
Pyytäisin nyt sinulta pientä palvelusta. Kerro minulle, mitä mieltä olet tämän uuden blogin ulkoasusta. Onko tämä helposti luettavissa vai käykö tuo blogin taustassa oleva norsu, joka sinänsä on mielestäni upea, päälle. Poistan tuon norsun, mikäli se haittaa esimerkiksi linkkien näkyvyyttä.

Aloitin näiden blogien kirjoittamisen Norsu rullatuolissa blogilla maaliskuussa 2008. Siihen kertyi 230 kirjoitusta. Koska innostuin kovasti sukututkimuksesta, halusin sitä käsitteleville asioille oman blogin. Aloitin 'Sukututkiskelujutut, joita kertyi yhdeksän kirjoitusta.

Koska tiedän uskonnosta kirjoittamisen ahdistavan joitakin lukijoitani, avasin hengellisille ajatuksilleni 26.3.2011 oman blogin, jonka nimi tuli vähän körttiläisesti 'Vaivainen mato ristin juurella'. Tosin joitakin hengellisiä kirjoituksia oli sitä ennen tullut kirjoitetuksi pääblogiini. En vielä tiedä, aloitanko uutta sukututkimusblogia, mutta hengellisillä kirjoituksilla en aio tämän uuden blogin lukijoita. Perustan siis ehtiessäni uuden hengellisen blogin.

Nyt kuitenkin ryhdyn valmistamaan uunilohta ja lohkoperunoita. Toivottavasti viihdyt uudessa blogissani, vaikka kirjoitustyylini onkin entisellään.