Sätkimisestä ja sinitarrasta joulun rauhaan

Tätä kirjoittaessani on taas tuo taianomainen jouluyö. On se vaan melko ihmeellistä, kuinka juhla vain tulee silloinkin kun ei alunperin yhtään juhlalta tunnu. Tänäänkin meinasi hermo mennä, kun en löytänyt sinitarraa. Vanhat posliiniset joulutontut pitää kiinnittää sinitarralla, ettei Noppa huiski niitä hännällään lattialle. Etsin sinitarraa pitkään täältä työhuoneesta ja keittiöstä, mutta sitten tulikin jo veljeni vaimonsa ja poikansa kanssa hakemaan meitä hautausmaalle isän ja äidin haudalle.
Löytyihän se sinitarrakin, kun tulimme takaisin ja muistin yhtäkkiä sen olevan eräässä pienessä laatikossa.

Tämä olikin jo 26. joulu, kun teimme hautakynttilöistä ristin äidin haudalle ja isälle se oli 13. hautakynttiläristi. Haudalla käynnistä on tullut meidän ja veljeni perheen yhteinen jouluperinne. Aniharvoin ja vain kovimmilla tulipalopakkasilla siitä perinteestä on poikettu.

Mistä se ylimaallinen joulurauha ja onnellisuus sitten tulee? En tiedä, mutta jossakin vaiheessa, viimeistään nyt, vain huomaan että nyt on joulu. Aamulla tuli radiosta hauska hyvän joulun toivotus metsän eläimille jotenkin siten, että pärjätään ja sätkitään, mutta nyt on sentään joulu.

Toivotan sinulle, joka tätä luet, rauhallisen onnellista ja mielen tyynnyttävää jouluiloa.

Marraskuun mietteitä ja vetäytymistä

Elämä soljuu eteenpäin kuin marraskuinen puro. Edellisen arkielämää koskevan kirjoituksen jälkeen on tapahtunut toisaalta paljonkin, mutta toisaalta ei ole tapahtunut juurikaan sellaista, mikä olisi oikeasti ansainnut tulleensa mainituksi.

Kuntavaalit tuli istuttua vaalilautakunnassa. Oma vaalimenestykseni ei ollut kummoinen. Eli en tullut valituksi Jyväskylän kaupunginvaltuustoon. Nyt odottelen, minkä luottamustoimen saisin hoitaakseni.

Tänään sain viimeinkin palkattua itselleni henkilökohtaisen avustajan. Hyvä niin, sillä edellisestä kunnollisesta viikkosiivouksesta on uuden avustajan aloittaessa vierähtänyt aikaa jo yli kuukausi ja täällä on jo kauniinlievästi sanottuna hyvin likaista. On se vaan kumma, kuka täällä sotkee, kun minä olen niin siisti. :) Huonekasvien kuntoa en ole uskaltanut edes vilkaista.

Taka-alan asiantuntijoiden teatteriharjoitukset ovat olleet käynnissä koko syyslukukauden. Teatterin syksy onkin jo niin pitkällä, että ensi maanantaina ovat syksyn viimeiset harjoitukset. Kuten syyskuun lopussa kirjoitin, soitan näytelmässämme 5-kielistä kanneltani sillä kaikkein omimmalla ja omituisimmalla soittotavallani. Minähän soittelen sillä tavalla savolaisesti, että kaikki esteettinen vastuu on kuulijalla. Kuitenkin olen aivan tavattoman innoissani, ja olenpa jo kirjoittanut joulupukillekin, että tahtoisin uuden kanteleen.

Perhe-elämässämme saattaa olla tulossa isojakin muutoksia. Lisäksi minua on houkuteltu isohkoon kirjoitusprojektiin, joka on vielä salaisuutena itsellenikin. Kuitenkin siitä johtuen olen ajatellut laittaa tämän blogin vähän pidemmäksi aikaa tauolle, kun into ei ehkä riitä kahteen saman tyyppiseen kirjoitusmuotoon. Perinteisen jouluyön bloggauksen lupaan kirjoittaa, mutta muuten kiitän kauniisti kaikkia lukijoitani tähän astisesta.

Vammaispalveluista taas

Vammaisuus ei ole ihmisiä kiinnostava asia, mutta se on tärkein vaaliteemani. Vammaisuus on vaaliteemani siitä yksinkertaisesta syystä, että olen itse liikuntavammainen ja puolisoni on sokea. Olemme siis varsinaisia vammaispalvelujen heavyusereita. Olen ehdokkaana juuri ja vain ainoastaan siksi, että vammaispalveluista puhuttaisiin. Minun on pidettävä vammaispalvelut agendalla, koska kokoomuksella ei ole vammaispolitiikkaan keskittyvää läheisjärjestöä, joka on suuri haaveeni.

Tiedän vammaispalvelujen vievän hirveästi rahaa Jyväskylän talousarviosta. Olen kuitenkin varma, että jopa Jyväskylässä ne voitaisiin järjestää järkevämmin ja sekä vammaispalvelulain henkeä että -kirjainta kunnioittaen, käyttäjien yksilölliset tarpeet huomioon ottaen. Nyt vammaispalveluissa on mielestäni täysin typeriä rajoituksia, jotka estävät vammaiselta henkilöltä sitoutumista vaativan ja tavoitteellisen toiminnan. Siis sen oman elämän, jota vammainen eläisi jos olisi "terve" ja jota varten vammaispalvelulaki ja asetus aikanaan säädettiin.

Vaalimainonnan saavutettavuudesta

Tämäkin on poliittinen blogipäivitys. Sain aiheen tähän tämän aamuisesta Facebook-päivityksestäni. Omia juttujaanhan saa kierrättää, eikö niin?

"Katsoimme mieheni Karin kanssa tänä aamuna Jyrki Kataisen vaalitenttiä televisiosta. Kysyin, haluaisiko hän jonkun muun kokoomuslaisen ehdokkaan käyvän meillä tuon kotikäyntikampanjan tiimoilta. (Näkövammaiset saavuttava vaalitiedotus on suorastaan surkealla tasolla!) "Jos Katainen kävis, niin voisihan tuolta jotakin kysyä." tuumasi Kari."

Kokoomuksen kotikäyntikampanjassahan ehdokkaat käyvät äänestäjien kodeissa kuuntelemassa kuntalaisten ajatuksia ja keräämässä kuntalaisilta tietoa, mikä kunnassa on hyvin ja mitä voisi/tulisi kiireesti parantaa. Tämä on erittäin hyvä asia varsinkin eri syistä liikkumisesteisten ihmisten kannalta. Kaikki eivät nimittäin pääse vaaliteltoille tai vaalikahviloihin.

Mutta kotikäynnit voisivat palvella etenkin näkövammaisia henkilöitä, koska heilläkin on äänioikeus ja oikeus saada vaalimainontaa itselleen soveltuvalla tavalla. Nyt näkövammaiset saavat kyllä "puolueetonta" vaalitietoa äänioikeusilmoituksen mukana, mutta se tieto on sitä samaa, mitä on sivulla www.vaalit.fi. Nuo viralliset tahot eivät välitä tietoa ehdokkaista. Näkövammaisten Airut - lehti on aikaisemmin julkaissut näkövammaisten ehdokkaiden maksullisia vaali-ilmoituksia, mutta näkeviltä ehdokkailta se ei ota ilmoituksia vastaan. Siinä missä näkevillä ja tavisäänestäjillä on mahdollisuus käyttää erilaisia vaalikoneita, ei näkövammaisilla tällaista mahdollisuutta ole. Minä inhoan näitä niin muodikkaita ja moderneja liuútettavia vaalikoneita. Mikä vika muka on vanhanaikaisessa, mutta selkeässä "rasti ruttuun" -systeemissä, joka toimii viisitasoisella Likertin asteikolla? Näkövammaisella tällainen "klikkaa mielestäsi sopivinta pallukkaa" toimii mainiosti, mutta vaalikoneet, joissa hiiren osoitinta liuútetaan sopivaan kohtaan eivät toimi, koska niiden käyttämiseen tarvitaan hiirtä. Tällainen vallan viheliäinen vaalikone on esimerkiksi MTV3 ja Keskisuomalainen. Niiden käyttäminen ei onnistune kovin hyvin edes avustajan avulla, koska näitä vaalikoneita ei voi kuvailla. Mahdollisiksi tiedonsaantikanaviksi näkövammaisille äänestäjille tuntuu kunnallisvaaleissa jäävän some ja etenkin Youtube, sekä puskaradio. Kokoomuksen kotikäynneissäkin näkövammaisten tavoittajina on se puute, että terveystiedot ovat salassa pidettäviä. Olisi aikamoinen tuuri, jos joku ehdokas pääsisi kotikäynnin yhteydessä kuuntelemaan näkövammaista äänestäjää.

Taidankin tilata kotikäynnin ja katsoa, kuka meille haluaa tulla.

Kuka pyörätuolilla ajaa se pyörätuolista puhuu

Kesä onkin lirvahtanut syksyksi lähes huomaamatta ja kunnallisvaalit lähestyvät. Koska en osaa käyttää vaalisivujeni blogitoimintoa, kirjoitan vaaleja koskevat poliittiset tekstini tänne omaan blogiini. Saavatpa äänestäjät sitten tutustua minun muihinkin puoliini, vaikka niillä ei ehkä olekaan äänestystuloksen kannalta juuri merkitystä. Ne varsinaiset vaalisivut ovat osoitteessa http://tiinahokkanenoja.ehdolla.fi/.

Minä olen tänään vastannut Keskisuomalaisen vaalikoneeseen ja todennut, kuinka paljon kunnallispolitiikassa on sellaisia asioita, joilla on tavallisen ihmisen kannalta suurta merkitystä, mutta joista itse jään olosuhteiden pakosta ulkopuoliseksi. Tällainen asia, josta minulla ei ole omakohtaista kokemusta, on lasten päivähoito. Onneksi voin ohjata päivähoidosta kysyvän äänestäjän jonkun muun ehdokkaan puoleen.

Ehdokkaana kai kaikesta pitäisi tietää kaikki. Uskaltaako kukaan ehdokas oikeasti tunnustaa äänestäjille, että ei jostakin asiasta tiedä juuri mitään eikä ainakaan tarpeeksi. Siinähän on äänen menetyksen riski. Entäpä, jos täydellisen ehdokkaan naamio halkeilee niin paljon, että oma epätäydellinen rujous tulee kaikkien näkyviin?

Minun ainakin täytyy tunnustaa, että olen aika kapeasti profiloitunut keskittymällä näihin vammaisten asioihin. Ne eivät tunnu ylittävän ohjelmakynnyksiä varsinkaan tässä taloudellisessa tilanteessa, kun Jyväskylän kaupungilla on taloudellisia vaikeuksia ja kaupungin velkaantumiskehitys tulisi kaikin mahdollisin keinoin voida pysäyttää. Toisaalta ehkä juuri minun paikkani ehdokkaana on juuri olla puolustamassa vammaisten asioita toisaalta taas vammaisten asioiden esillä pitäminen onnistuisi paremmin, jos joku "terve" kokisi ne riittävän tärkeiksi. Silloin vammaisten asioita ei koettaisi väärällä tavalla ehdokkaan omien asioiden ajamiseksi eikä "terve" ehdokas ajaisi äänestäjän silmissä vain omia etujaan. Pohdiskeluni kiertyy nyt lähes lähtöpisteeseensä omakohtaisista kokemuksista nousevaan asiantuntijuuteen. Vanha vaalilauseeni kuului: Asian kokijat ovat asiantuntijoita. Asian tietäjät ja asian luulijat ovat asia erikseen.

Koska tämä blogikirjoitukseni on tavallisessa blogissani, laitan tähän loppuun omana itsenäni pari yksityisasiaa. Teatterikerho on aloittanut ja pääsen soittamaan ensi kevään esityksessäni 5-kielistä kantelettani. Kyseessä on siis ensimmäinen julkinen keikka. Soitto kuuluu osana näytelmässä olevaan kertojan pitkään runoon, jonka myös lausun. Lausuminen on tuttua hommaa vuosien takaa. Joten en ihan vieraissa vesissä pulikoi.

Elokuun kypsyttämiä

Onpas edellisestä päivityksestäni vierähtänyt aikaa. Tässä välillä ei ole tapahtunut oikeastaan mitään kertomisen arvoista, mutta paljon on tapahtumassa syksyn myötä. Palaan niihin vielä myöhemmin.

Olen ollut taas pari viikkoa tehostetussa avofysioterapiassa. Ensimmäisellä viikolla sään haltiat eivät oikein suosineet ulkoaktiviteetteja, koska taivaalta tuli "akkoja ja puukkoja ja ämmiä äkeet selässä", mutta menneellä viikolla sitten otettiin vahinko takaisin. Tuo muutaman kilometrin matka kuntoutuspaikkaan ja takaisin taittuu sähkärillä helposti puolen tunnin hujauksessa. Nyt pääsimme myös kiertämään lenkin jyväsjärven ympäri kastumatta Minä pidän kesästä ja jyväsjärven rantaraitista. Hutungissa keilaaminenkin oli kivaa, kun sain oikein asiantuntevaa opastusta.

Vähän olen jo aloitellut kunnallisvaalitouhuja. Olen siis kokoomuksen ehdokkaana Jyväskylässä. Vaalilauseekseni olen ottanut Yksilölliset tarpeet palvelujen lähtökohta. Perustan vaaliblogini vaalisivuilleni, jossa on myös enemmän politiikkaa. Vaalisivuni julkaisen syyskuun alussa.

Toinen syksyyn liittyvä suuri asia on uuden opiskelun mahdollinen aloittaminen, joka on jo melko todennäköistä. Opiskelun aloittaminen riippuu aika pitkälti siitä, myöntääkö Jyväskylän kaupunki minulle opiskelumatkoja. Minulla on asiasta omat epäilykseni, koska opiskeluni ei ole (ainakaan vielä) tutkintoon johtavaa. Ken elää, mutta Barbie näkee.

Kuuluu sinulle, mutta muut sitä enemmän käyttävät

Olen tänään saanut paljon nimipäiväonnitteluja. Nyt onkin hieman huono omatunto, kun en ole muistanut kaverieni nimipäiviä esimerkiksi Facebookissa. Mutta aina on syy kantaa huonoa omaatuntoa. Toivottavasti ne soittajat, joille sanoin rumasti kännykässä eivät olleet nimipäiväonnittelijoita. Pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta he nyt sattuivat soittamaan heti ärsyttävän puhelinmyyjän jälkeen. Eikä nimipäiväni ole minun syyni.

Olen useaan kertaan lukenut heinäkuun Valituista Paloista artikkelin, joka kertoo kuinka Albert Einstein opetti nuorta "musiikkikuuroa" kirjailijaa kuuntelemaan musiikkia ja jopa nauttimaan siitä. En tiedä, mikä tuossa vanhassa klassikkoartikkelissa minua kiehtoo. Ehkä se on se lämpö, millä kirjoittaja kertoo tarinan. Ehkä se on julkisuuden henkilöstä esitelty yllättävä piirre. Kolmas peruste voi olla se viisaus, jolla Einstein nuorta itselleen tuntematonta kirjailijaa opetti. Kommentoin jotakin Facebookissa leviävää kuvaa kirjoittamalla, että vertaiselta saa parhaimman tuen. Ehkä samasta oli kyse kirjailijan ja Einsteinin kohtaamisessa. Tohtori Einstein oli "erilainen oppija". Hän tuntui tietävän, mitä se on kun ei osaa. Valloittava kirjoitus!

Kesä ilman Kaustista on kuin vene ilman tappia

Olin tiistaina, keskiviikkona ja torstaina Kaustisen Folk Music Festivaaleilla. Tänäkin vuonna festivaalivierailun pääasiallinen syy oli mieheni keikat ja hänen uuden levynsä julkaiseminen. En tiedä, olenko jotenkin huono vaimo vai peräti vallan huono ihminen, kun en oikein pidä mieheni musiikista. Joskus kuitenkin pääsin nauttimaan oman musiikkimakuni mukaisista esityksistä, ja tulipa siinä ikään kuin vahingossa nautittua jokunen yllättäväkin kuulokuva. Sellainen osui kohdalle niinkin proosallisesti kuin vessareissun jälkeen, kun Kansantaiteen keskuksessa esiintyi vaskiseitsikko "Ameriikan Poijat". Ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin puhallinmusiikkia livenä. Välillä tuntui, että katto nousi tuubien voimasta. Isä olis tykännyt!

Majoituimme Kaustisella Koskelan Lomataloon, joka sekin oli elämys. Nukkuminen oli rauhallista ja aamiainen oli sekä runsas että maittava. Siinähän onkin kaikki tarvittava. Noppa sai Sagasvili kutulta päihinsä, kun Noppa kävi tätä vuohta lähentelemässä. Huomasin myös olevani sellainen hyttysmagneetti, josta tänä kesänä on niin paljon puhuttu.

Tänä vuonna Kaustinen Folk Music Festivaalien teemasoittimena oli kantele. Pääsin tiistaina kuuntelemaan espoolaista kanteleyhtyettä nimeltä Kardemimmit, joka sekä soitti että lauloi upeasti. Torstaina paljastettiin Kreeta Haapasalon muistolaatta Järvelän talossa, jossa Kreeta Haapasalo syntyi. Kreeta Haapasalon elämästä kertova kavalkadi esitettiin niin ikään torstaina festivaalien pääareenalla. Se oli todella vaikuttava esitys. Tuntui hienolta laulaa esiintyjien ja muun  yleisön mukana tuttua hengellistä laulua "Kanteleeni".

Tätä kirjoittaessani on lauantai, ja nyt siellä olisi ollut kaikkein parhaimmat kantele-esitykset. No eletty mikä eletty ja koettu mikä koettu. Vastoin viime viikolla tekemääni päätöstä. Ostin monta uutta levyä, joista hauskin on "En kantele på rymmarstråt". Noita levyjä sitten kuuntelen marraskuun rätkiessä räntää rinnuksille. Palattuani Kaustiselta lähetin viime kesänä ostamani toisen 5-kielisen kanteleen Kaustisen Soitinverstaaseen, jotta siinä oleva kitarakoneisto vaihdetaan normaaleihin metallitappeihin, jospa sitäkin on aikaa soittaa. Hiukan kutkuttaisi ilmoittautua itsekin pelimanniksi, ensi kesänä. Onhan minulla jo yksi melodia ja joitakin runoputkahduksia, joita on syntynyt muiden tärkeämpien tehtävien sijaistoimintoina. Vuodessahan sitä ehtisi vaikka mitä, vaikka se on huomattu että pakolla ei synny yhtään mitään.

Melkein jo varasimme Koskelasta majoituksen ensi vuodeksi. Tosin vielä en tiedä pitäisikö ottaa joku "ylimääräinen" avustaja mukaan roudariksi.

Vaikka Vuokko Kivisaari ei tänä vuonna päässytkään Kaustiselle mukaan eikä Soittosalikaan ollut samassa paikassa kuin ennen, oli uudessakin Soittosalissa Vuokon näköisiä ruusukoristeita. 

Juhannuksena passaa istahtaa vaikka aasinsillalla

Kirjoitan tätä juhannuksen aatonaattona, kun on kesäpäivän seisaus. Tänään tiedostin juhannuksen tulon. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 juhannus tuntuu juhannukselta. Isän kuoleman suru on siis laantunut ja minäkin voin hyvällä omalla tunnolla juhlia keskikesää ja tuntea juhannusiloa.

Toivotan Sinulle tämän blogin lukija hyvää juhannusta Eino Leinon runosäkeillä.

JUHANNUS (Eino Leino)

Minä avaan syömmeni selälleen
ja annan päivän paistaa.
Minä tahdon kylpeä joka veen,
... ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus,
ja juhla ja minttumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Muutenkin menen nyt vähän siitä mistä aita on matalin ja liitän tähän muutaman kännykkäkameralla otetun valokuvan:

Riikka, entinen henkilökohtainen avustajani, kirjoittaa liikunnallista blogia Turtle on the run. Blogissaan hän esittelee myös uusimpia liikuntavälinehankintojaan. Olkoon tämä viimeinen valokuva uusista Vagabond-tennareistani ja Mabs-tukisukistani kesätervehdys Riikalle. Näillä mennään, vaikka olisin halunnut Converset. :)

 

Kesäketsuppia

Kalenterin mukaan nyt on kesä. Tosin se ei vielä säässä oikein tunnu, mutta luonto on kauniin vihreää ja teiden pientareilla olevien kukkien pääväri on keltainen. On kuin maa vastaisi auringolle kukilla tai "lomittaisi" aurinkoa sen ollessa pilvessä. Voi, että minä sitten tykkään tästä alkukesän valosta. Minä en ole niinkään lämpöihminen, koska palan helposti auringossa. Joka tapauksessa kesä tuo vaihtelua arkeen näin lomattomallekin henkilölle.

Olen viime aikoina taas vaipunut muistojen pehmeisiin pumpulipilviin. Onhan taas ollut se päivä, jolloin lapsilta ja nuorilta on kouluvuosi tai koko koulu päättynyt. Omista lakkiaisistani on kulunut 30 vuotta ja muutkin valmistumisieni vuosipäivät vaan vilistävät ohi yhä kiihtyvämmällä vauhdilla. Onhan HuK-tutkintoni suorittamisestakin jo viitisen vuotta.

Olen taas harkinnut opiskelua, koska minua on kannustettu, jopa suorastaan pyydetty, kirjoittamaan melko valmis graduni valmiiksi sekä suorittamaan maisteriopintoni loppuun. Tämä tapahtuisi Tallinnan yliopistossa. Olisihan se kiva varsinkin, jos opiskelisin tuskin poistumatta tästä Suomen Jyväskylän Palokassa sijaitsevasta työhuoneestani. On tämä nykyajan teknologia ihmeellistä. Isäni saattaisi sanoa tähän että: "kaikkea se saksalainen keksii".

Homma ja motivaationi on nyt vain kaatumassa vaadittavaan kielikokeeseen, tai oikeammin vielä siihen ilmoittautumiseen. Koska vammaisena ehkä tarvitsisin kokeeseen lisäaikaa, minun täytyy ilmoittautua tuohon TOEFL-kokeeseen kirjeitse, enkä voi ilmoittautua online-rekisteröinnillä, kuten tavalliset hakijat tekevät. Ilmoittautumiseenkin, kuten hyvään ketsuppiin, tuntuu tarvittavan jotakin "yli kilo". Se, joka on ketsupissa tomaattia, on ilmoittautumisessani erilaisia liitteitä.

Mitähän se varsinainen opiskelu sitten olisi, kun tämä hakuvaihe on jo nyt näin vaikeaa. Mieli tekisi jo luovuttaa mutta, kun minulta odotetaan ja toivotaan, en tiedä mitä tekisin. Milloin sitä tulee sellainen aika, jolloin saa vetäytyä eläkkeelle ja tehdä ilman huonoa omatuntoa, mitä huvittaa? Vai onko niin kuten runoilija V. A. Koskenniemi kirjoittaa: "Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?"

Hakuammuntaa harrastuksien sekamelskassa

Ei. Tämä blogikirjoitus ei käsittele minkäänlaisia hakuprosesseja mihinkään oppilaitoksiin, koska ne asiat ovat vieläkin auki - ehkäpä nyt vielä enemmän kuin aikaisemmin. Siis jääkööt ne vieläkin sinne salaisuuksien verhojen taakse.
Tämä blogikirjoitus käsittelee ampumaurheilua ja tarkemmin sanottuna ilmapistooliammuntaa ja siinä alkuun pääseminen onkin jo pidempi juttu. Jos oikein pitkältä matkalta alan kertoa, niin sitten täytyy mennä lapsuuteeni saakka. Kuten lukijani jo varmaankin tietävät, minä olen CP-vammainen ja vammaani liittyy aika voimakas ääniyliherkkyys. Tuo ääniyliherkkyys ilmenee niin, että minä säikyn kovia ääniä enkä pidä esimerkiksi kovista pamauksista, rummuista ja koiran haukunnasta. Minä olen oppinut pelkäämään niitä ja sellaisia tilanteita, joihin tällaiset äänet liittyvät. Ampumaurheilu tuntuu siis varmasti ensi ajatuksena kummalliselta lajivalinnalta.

Minä olen suorastaan kasvanut aseiden kanssa. Koska isäni, veljeni ja monet sukulaisistani harrastivat ammuntaa ja kesämökkimme sijaitsi lähellä Karstulaa, kuului Karstulan kansainvälinen ampumaviikko myös ainakin välillisesti. Pyörätuolini oli koristeltu eri värisillä Karstulan ampumaviikon tarroilla, eikä suinkaan vähäisin Karstulan ampumaviikon vaikutus ollut, että minut unohdettiin yhtenä vuonna hakea Lehtimäeltä eräältä kurssilta Karstulan ennätyskelpoisten ampumakilpailujen vuoksi. Äidiltäni olivat nimittäin menneet viikonpäivät sekaisin. Hän ei muistanut että minut piti hakea kurssilta jo perjantaina eikä sunnuntaina, jolloin siis olivat nuo paljon hehkutetut ennätyskelpoiset kisat. Nykyaikana tuosta olisi varmasti seurannut lastensuojeluilmoitus, huostaanotto ja heittellepanosyyte. Mutta silloin elettiin onneksi toista aikaa, ja nyt "rikos" on onneksi vanhentunut, eivätkä vanhempanikaan ole enää vastaamassa.

Miksi siis ampumaurheilu nyt? No jokin liikuntaharrastus nyt vain tuntuu hyvältä ajatukselta, kun lääkäri kielsi minulta kuulantyönnön, ja boccialle olen suorastaan allerginen. Ilmapistooli taas siksi, että se on oikeata ammuntaa, mutta kuulosuojaimilla saan varmasti sen vähäisenkin pamauksen eliminoitua. Palaan siis takaisin sukuni juurille.

Onhan minulla nyt lisäksi subjektiivinen oikeus käyttää henkilökohtaista avustajaa harrastamiseen 30 tuntia kuukaudessa. Siispä käytän avustajaani sellaiseen harrastustoimintaan, jossa hänestä on oikeasti hyötyä.

Pössis!

Kun 5.9. aloitin Jyväskylän kansalaisopiston aikuisten teatteriryhmässä, en totta vie osannut arvata, minkälainen tunne ja olo minulla nyt on. Tämä on aivan valtavan mahtavaa! Sanat eivät riitä mihinkään.

Tämän pössiksen vuoksi on kannattanut asettaa itsensä alttiiksi, vaikka se ei ole aina tuntunut oikein miltään eikä ainakaan mielekkäältä. Vastaan on tullut syvää uskon puutetta tilanteissa, joissa omat fyysiset rajoitukseni ovat tuntuneet aika ahdistavilta erehdyttyäni pitämään silmäni väärällä tavalla auki eli tarkastelemaan esimerkiksi ryhmämme muiden ihmisten liikunnallisuutta. Onneksi tuollaiset tilanteet ovat menneet jotenkin ohi ilman, että ne olisivat näkyneet ryhmän muille jäsenille. Muutenhan en olisi nyt tässä.

Tänään oli Ensi-ilta. Sain tuntea ja tietää, että kyllä minäkin jotakin osaan. Aion lillua tässä ensi-illan onnistumisen euforisessa pilvessä huomiseen saakka. Huomenna on taas uusi esitys, joka vaatii uuden onnistumisen.

Liisa Saarnivaara muistoissani

Muutama päivä sitten sain postin mukana kunnallisvaalien 2012 ehdokassuostumuslomakkeen ja -täyttöohjeet, jotka piti palauttaa tänään. Täytin ja allekirjoitin aamulla nuo tärkeät paperit.

Kun aamulla täytin suostumuslomakkeen viedäkseni sen kuntoutukseen mennessäni postiin, muistelin syksyä 1996, kun Liisa Saarnivaara oli saanut minut houkutelluksi Jyväskylän maalaiskunnan vihreiden ehdokkaaksi sen vuoden kunnallisvaaleihin. Palattuani kotiin luin Facebookista Liisan poismenosta.

Luettuani suruviestin olen nyt muistellut Liisaa hyvin paljon. Olen muistellut hänen rohkeuttaan ja tinkimättömyyttään puolustaa omia näkemyksiään niin kunnanvaltuustossa ja sosiaalilautakunnassa ja sitä kuinka usein hän joutui jättämään eriävän mielipiteen kokouspöytäkirjaan, kun hän oli jäänyt yksin oman kantansa kanssa. Niin kuin yleensä politiikassa joku joutuu tekemään niin Liisakin oli, varsinkin ollessaan ensimmäisinä vuosinaan ainoana vihreiden kunnanvaltuutettuna, yksin kantansa kanssa varsinkin vammaisten asioita parantamassa.

Silloin, kun vammaispalvelulakia ei vielä ollut olemassa, vammaisten kuntalaisten asioiden ajaminen vaati vielä paljon enemmän ponnistelua kuin nykyään. Taisi Liisakin saada monesti vaikean vammaisen ja itsekkään, vain vammaisille etuja haalivan kunnan rahoja hupuloivan tuhlarin maineen ja monia vastustajia. Mutta toisaalta muistan hänen kertoneen, kuinka joku esimerkiksi omaishoidontuen järjestämistä vastustanut kunnanvaltuutettu joutui myöhemmin nöyrtymään jouduttuaan itse hoitamaan omaistaan, ja kuinka tämä oli kyyneleet silmissä pyytänyt Liisalta anteeksi, myöntänyt Liisan olleen oikeassa ja kiittänyt Liisaa sitkeästä taistelusta, joka nyt koitui tämänkin valtuutetun omakohtaiseksi hyödyksi.

Minulla oli kunnia jatkaa Liisan työtä Jyväskylän maalaiskunnan sosiaalilautakunnan jäsenenä 1.6. - 31.12. 2004 Liisan siirryttyä tuolloin kunnanhallituksen jäseneksi ja luovuttua sosiaalilautakunnan jäsenyydestä. Tuolloin ymmärsin itse, että vammaisten asioiden puolustaminen oli tuolloisessa Jyväskylän maalaiskunnassa yksittäiselle lautakunnan jäsenelle hyvin vaikeaa, jos tämä lautakunnan jäsen on itse vammainen. Suuremmissa puolueissa esimerkiksi vammaisten asioita voidaan edistää ryhmän tuella, jos ryhmän muut jäsenet kokevat asian tärkeäksi.

Vaikka myöhemmin olimmekin Liisan kanssa eri puolueissa, Liisa vihreissä ja minä kokoomuksessa, tapasimme toisemme aina silloin tällöin ja meillä oli hyviä keskusteluja. Liisa oli hyvä keskustelija ja hän oli kiinnostunut kaikesta. Viimeisen kerran tapasimme marraskuussa kirjastolla, kun hän oli ollut jossakin pyörätuolitanssitapahtumassa ja minä sukututkimuskurssilla. Kovin pitkään emme tuolloin ehtineet jutella, koska invataksi odotti minua, mutta Liisa näytti niin kauniilta ja onnelliselta, kun hän kertoi muuttavansa talveksi Espanjaan.

Tähän loppuun laitan mieheni kirjoittaman laulutekstin, jota olen lähettänyt jonkun läheisensä menettäneille ystävilleni. Lohduttakoon se nyt vuorostaan minua.

Rakkaus tärkeintä on
Sävel ja sanat Kari Oja

Minä tiedän, hän kyllä elää,
vaikka emme häntä nää.
Vielä hänen naurunsa helää,
eihän sellainen mielestä jää.

Meillä kaikilla on omat murheet,
mutta ilot ne yhteiset on.
Meillä kaikilla on omat haaveet,
mutta rakkaus tärkeintä on.

Sinä neuvot useinkin meitä,
vaikka muut eivät kuuliskaan.
Kunpa osaisin valita teitä,
joilla pahemmin ei tuulis. Vaan

meillä kaikilla on omat murheet,
mutta ilot ne yhteiset on.
Meillä kaikilla on omat haaveet,
mutta rakkaus tärkeintä on.

Jokainen muistoansa kantaa,
eikä unohtaa soisikaan.
Jokainen toiselle antaa
osan elämästään voisi. Vaan

meillä kaikilla on omat murheet,
mutta ilot ne yhteiset on.
Meillä kaikilla on omat haaveet,
mutta rakkaus tärkeintä on.

Pääsiäisajatuksia

Tälle blogikirjoitukselle on vähän sijoitusvaikeuksia, koska se olisi pääsiäisaiheensa vuoksi ehkä kuulunut tuonne pieneen hengelliseen blogiini. Koska kuitenkin tässä kirjoituksessani pohdin myös maallisia, niin olkoon tämä nyt norsuna täällä rullatuolissa. Toisaalta, kuten myöhemmin ilmenee, norsullakin voi olla hengellinen sisältö. Vastuu on siis, jälleen kerran, lukijallani.

Nyt sataa lunta, mutta radiossa kuuluu Here comes the sun. Aurinko on siis jälkitoimituksessa. Vielä aamulla täälläkin paistoi aurinko ja mieleeni tuli, että olisipa ihana päästä pilkille. Kun lapsena olimme pääsiäisiä kesämökillämme, oli pilkkiminen itsestään selvä pääsiäisen ohjelmanumero. Hero, saksanpaimenkoirani, ne kalat söi, kun sille niitä iltaisin mökin takassa halstrattiin. Hero olikin varsinainen herkkusuu. Jos saaliina oli sekä särkiä että ahvenia, piti särjet halstrata ensin. Ne nimittäin maistuivat mudalle, ja olisivat jääneet Herolta syömättä, jos se olisi saanut ahvenet ensin. Eihän se malmikoirankaan suu nyt sentään tuohesta ollut.

Hero oli tietysti mukana myös sinä pääsiäisenä, kun mökkimme pihalle oli pääsiäisyönä tullut jostakin karannut kalkkuna. Kalkkunan ronklotus kuulosti uneeni siltä kuin ikkunoita olisi pesun jälkeen kuivattu. Muistankin ajatelleeni äidillä olevan kummallinen ikkunanpesuaika. Herohan sitä kalkkunaa tietysti pelkäsi, kun isä yritti kalkkunaa pois hätistellä yöuniamme häiritsemästä loppujen lopuksi yrityksessään onnistuen, mutta katkenneista unistaan hyvin harmistuneena.

On kuitenkin paljon mukavampi herätä kalkkunan ääntelyyn kuin häkämyrkytykseen, mikä sekin oli mökillä vietettyjen pääsiäisten kokemuksia. En vieläkään tunne oloani täysin turvalliseksi, jos yövyn puulämmitteisessä talossa.

Näin nyt pitkäperjantaina Tyrvään Pyhän Olavin kirkon taideteoksista kertovan dokumentin Tyrvään Paratiisi ja Passio, jossa kirkon maalaukset maalanneet taiteilijat, Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala, kertoivat ajatuksiaan kirkkoon tekemistään maalauksesta ja tuosta kulttuurihistoriallisesta erittäin merkittävästä maalausprosessista. Kirkon alttariosan kuvittanut Osmo Rauhala kertoi kuvittaneensa syntiinlankeemuksen norsuparilla, koska hän oli lukenut jostakin, että norsupopulaatiossa naarasnorsu kantaa hedelmiä urosnorsulle houkutellessaan tätä lisääntymispuuhiin. Eeva on naarasnorsu Aatamin ollessa urosnorsu. Tuo on mielestäni hyvinkin viehättävä ajatus, mutta mitä nämä kymmenet kokoelmassani olevat norsut syntiinlankeemuksen kantajina ja vertauskuvina kertovat minusta???

Vielä yksi muisto/huomio. Tänä vuonna pääsiäinen on aivan samalla kohdalla kuin se oli vuonna 2007. Silloinkin toinen pääsiäispäivä oli Mikael Agricolan päivä ja vuosi 2007 oli joku Agricolan juhlavuosi. Muistan, kun katsoessani televisiojumalanpalvelusta päätin aloittaa valmistautumiseni kanditutkintoni viimeisenä olevaan kotimaisen draamakirjallisuuden tenttiin lukemalla Paavo Haavikon näytelmän Agricola ja kettu. Hyvähän lukeminen oli niin ajankohtaisesti aloittaa. Tässä vuoden 2012 pääsiäisessä ei ole samanlaista akateemista latausta. Tämä pääsiäinen unohtuneekin luultavasti muiden tavispääsiäisten joukkoon.

Minä toivotan sinulle riemullista pääsiäisjuhlaa.

Runo siltana ystävästä ystäviin

Sain tänään ystävältäni kirjan menneen 50-vuotissyntymäpäiväni johdosta. Kiitos, Sirpa.

Tuo lahjakirja ja juuri tämän hetken onnellisuus toivat mieleeni tämän seuraavan runon. Tästä runosta taas aina muistan erään sitä esittäneen iloisen karjalaismummun, jonka kanssa vuosia kävimme samassa työväenopiston lausuntataiteen ryhmässä. Tätä runoa lukiessani kuulen vieläkin hymyn Mirkku-mummun äänessä. Tuosta lausuntataiteen ryhmästä on jo ainakin 25 vuotta. Joten Mirkku-mummukin on varmasti jo poisnukkunut. Rauha hänen iäiselle muistolleen.

OLEN MINÄ ONNELLINEN

On tuota onnea minulla.

Syli on täynnä sinua,

kädet ovat työtä täynnä,

maailma täynnä ystäviä.

Onni on ystävän näköinen;

ruska silmissä kytevi,

pienet siivet kantapäissä,

tanssi varpaiden nenässä.

Onni on aikainen aamu,

kun se tuo sinut minulle,

onni on hiipuva ilta,

kahden kun istumme tuvassa,

vieraita odottelemme,

tai ne jo saatoimme salolle.

Olen minä onnellinen,

vaikka varjoa rakastan,

hämärää puheille kutsun,

en minä päiviä pakene,

en niitä uniksi loihdi.

Onnea jokainen päivä

vaikka tuskaa puolillansa;

onnea kaikki eletty,

vaikka se polttaisi tulena.

En minä onnea hakenut,

onni saapui etsimättä,

elämän suuressa puvussa,

kirjavissa kankahissa;

työn se tarjosi minulle.

Paljon on onnea polulla,

kummat mutkat kiertävällä;

onni työssä, onni meissä,

yhteisessä aatteessamme.

Matti Rossin runo kokoelmasta Laulu tummana tulevi, 1976.

Sirpasta tuli siis mieleen tämä runo, vaikka meillä Sirpan kanssa ei taida juuri tästä runosta olla yhteisiä luku- tai kuuntelukokemuksia, ainakaan emme ole hänen kanssaan tästä keskustelleet, enkä osaa runon aivan kaikkiin kohtiin samaistuakaan.

Niin, olen minäkin onnellinen. Tuon runon myötä muutkin Ystäväni (isolla Y:llä) tulevat ajatuksiini. Samalla kiitän vielä kerran kaikkia minua muistaneita Ystäviä.

Siis tämähän on ihan huippua, kun pöydältäkin löytyi avaamaton salmiakkipussi!

Tosi syvällinen teatterikokemus

Näin tänä iltana ennakkonäytöksen näytelmästä nimeltä B for Baby. Esitys oli todella koskettava niin, että kaikki sitä kuvaavat sanat tuntuvat ylimakeilta ja teennäisiltä. Tyydyn siis pohtimaan pelkästään omia kokemuksiani esityksestä.Tämä B for Baby ohitti täydellisesti kaikki suojaukseni. Minulle kävi samoin kuin parikymmentä vuotta sitten Jyväskylän Kesässä Tuva Korsströmin luennoidessa äitinsä Mirjam Irene Tuomisen novellista In Absurdum, jonka Korsströmin mielestä ymmärsin liian hyvin jopa suorastaan pelottavan hyvin. Saa nähdä millainen osa B for Babylla on elämässäni, kun kirjoitin In Absurdumista ja eräästä toisesta Mirjam Irene Tuomisen novellista kirjallisuuden kandimaturiteettini.

Löysin itseni taas tilanteesta, jossa olin liian auki, ja keskittyneenä ehkä jonkun muun katsojan mielestä täysin epäolennaisiin asioihin. Minä en nimittäin pystynyt ainakaan näin ensimmäisellä katsomiskerralla. ottamaan tuota näytelmää pelkästään teatteriesityksenä tai kuvitteellisena tekstinä.

Minä sijoitin koko ajan näytelmän todellisuuteen, jossa (kehitys)vammaisia todellakin käytetään hyväksi. Muistan kuulleeni jostakin, että suurimmassa osassa vammaisten seksuaalisista hyväksikäyttötapauksista tekijä on joku vammaista henkilöä lähellä oleva: kuten sukulainen, hoitaja/avustaja, terapeutti, invataksin kuljettaja tai joku muu henkilö, joka on jollakin tavalla auktoriteettiasemassa vammaiseen henkilöön nähden. Eikä tämä välttämättä koske ainoastaan kehitysvammaisia.

Nyt jollakin tavalla ymmärrän entisen liikunnanopettajani huolen siitä, onko minut ( 25 vuotta sitten jo) sterilisoitu, "kun sinua on niin helppo käyttää hyväksi". Yksinäisyys tekee haavoittuvaksi, ja jonkun toisen vammaisen kohdalla tuo opettajan huoli olisi saattanut olla aiheellinenkin.

Kiitokset syntymäpäiväjuhlasta!

Vietin tänään 50-vuotis syntymäpäiväjuhlia, koska olin varsinaisena syntymäpäivänäni 13.3. Oslossa. Koska veljeni, Jukka, halusi antaa minulle nämä juhlat, kutsuin muutamia kaikkein tärkeimpiä ihmisiä juhlimaan saavuttamaani merkkipaalua ja muistelemaan menneitä.

Oli ihana tavata ystäviä pitkästä aikaa. Jotkut heistä olivat tulleet Jyväskylään vain minua juhlimaan, joku oli asettanut minun syntymäpäiväni jonkin toisen juhlan edelle tai lähtenyt jostakin tilaisuudesta kesken pois päästäkseen juuri minun juhlaani. Olen kiitollinen kaikista heistä, mutta ymmärrän myös heitä, jotka olivat jostakin syystä estyneet saapumasta. Maailma on suuri ja aika on rajallista.

Nyt minä ymmärrän sen, miksi minä en oikein hyvin viihdy ihmisjoukoissa tai juhlittavana. Minulle tuli nimittäin melkoinen riittämättömyyden tunne, kun en ehtinyt keskustella kaikkien vieraideni kanssa. Joku vieraistani taisi jäädä ilman montaakaan sanaa. Onneksi sentään ruoka ja musiikki olivat hyvää. Toivottavasti kenellekään ei tullut paha mieli, jos en ehtinyt ottaa tarpeeksi huomioon juuri häntä. 

Minulle oli tärkeää kutsua juhlaan myös opettajiani. Ovathan kaikki omaksumani tiedot, taidot, arvot ja asenteet juuri opettajien antamaa lahjaa, ja kaikkia heitä olisi tietysti pitänyt kiittää jo paljon aikaisemminkin. Kaksi peruskouluaikaista opettajaa Taimo Tokkari ja Eero Vuorinen olivat mukana. Surukseni eivät kaikki kutsumani opettajat, kuten lukion historianopettaja Niilo Savolainen sekä graduni ohjaaja Kaja Tampere ja minun eettiseen arvomaailmaani varmasti eniten vaikuttanut Gert Rüppell Viittakivestä, päässeet paikalle. Olisi ollut kiva kiittää myös heitä kaikesta siitä, mitä he minulle antoivat. Olenkohan minä nyt sitten kasvanut aikuiseksi, koska nuorenahan kaikki opettajat tuntuvat jossakin vaiheessa niin järkyttävän ikäviltä ihmisiltä.

Olen kaikille vierailleni syvästi kiitollinen tästä juhlapäivästä. Kiitän myös Jukka-veljeäni näiden juhlien kustantamisesta, miestäni Kari Ojaa sekä Isto Hiltusta ja Eero Vuorista musiikista ja Kati Komulaista juhlien valokuvaamisesta.

Hilsen fra Norge!

Matkamuistelua ja kuvia Oslon matkalta 11.-14.3.2012

Terveisiä Norjasta! Tuli Riikan kanssa vietettyä hieno ja ikimuistoinen syntymäpäivä Oslossa. Kiitos Riikalle avusta ja matkaseurasta. Matka vaati aikamoisia ennakkojärjestelyjä "siirtymätaipaleineen" ja muine kommervenkkeineen. Oikeastaan ainoa alusta asti varma asia oli Riikan lupautuminen avustajaksi. Koko matka-ajatus lähti liikkeelle pienestä vitsistä, kun ajattelin julkisesti Facebookissa pitäisikö minun järjestää 50-vuotisjuhlat vai karkaisinko matkalle. Lähes ensimmäisessä kommentissa Riikka ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja ilmaiseksi avustajaksi ja, mainoslausetta lainatakseni, "siitä se sitten lähti".

Varasin matkan ja ostin matkaliput jo syyskuussa. Helmikuussa aloin sitten miettiä matkatavaroita ja sitä, miten pääsemme edes Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Loppujen lopuksi kävi ilmi, että Jyväskylästä klo 10:13 Helsinkiin lähtevässä junassa ei ole palveluja vammaisille eikä se siten ota pyörätuolia käyttävää matkustajaa kyytiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi matkustaa invataksilla Tampereelle ja matkustaa sieltä junalla Tikkurilaan ja eteenpäin lentoasemalle jälleen invataksilla.

Matkatavaroista meinasi tulla harmaita hiuksia nostolaitteen osalta, kun olin aluksi saanut sellaista tietoa että joutuisin maksamaan nostolaitteesta 180 euroa lenta kohti rahtikuluja. Onneksi nostolaitteeni kuitenkin kuljetettiin ilmaiseksi. Eipä noita nostolaitteita ole todellakaan suunniteltu matkustavan vammaisen tarpeisiin. Vaikka nostolaitteeni on kokoon taitettava, se on 40 kiloa painavana isona romiskona kaikkea muuta kuin miellyttävä matkatavara. Tuntui siis melko naurettavalta ajatukselta sen todistaminen välttämättömäksi apuvälineeksi. Nyt se sitten on hyvinkin sen näköinen, että se on ollut matkalla.

Oslossa koimme matkan aluksi joitakin yllätyksiä, jotka eivät olleet niin kovin miellyttäviä. Jouduimme tuon nostolaitteen ja matkalaukkujen vuoksi matkustamaan Gardemoen lentoasemalta hotelliin invataksilla. Invataksimatka, joka maksoi 2056 NOK, kulutti heti puolet alkuperäisistä matkavaroistani. Joten seuraavana päivänä piti käydä pankkiautomaatilla nostamassa rahaa.

Toinen yllätys oli, ettei hotellimme ollutkaan liikkumisesteetön, vaan jouduimme pyytämään jotakin henkilökuntaan kuuluvaa antamaan pyörätuoliluiskat eräälle sivuovelle aina, kun menimme ulos tai kun tulimme takaisin hotelliin. No, ainakin he tiesivät varmasti, olimmeko hotellissa vai emme.

Muutenkin Oslo on yllättävän liikkumisesteinen pääkaupunki. Jalkakäytävillä on paljon sadevesien poistouria ja jalkakäytävien reunakiveykset suojateiden kohdalla ovat hyvin erilaisia. Joistakin suojateistä ne puuttuvat kokonaan. En nähnytkään matkan aikana kuin yhden sähköpyörätuolilla liikkuvan henkilön. Myös moniin ostoskeskuksiin näytti olevan portaat, eikä esteetöntä kulkureittiä. Myös muut julkiset rakennukset vaikuttivat hyvinkin liikkumisesteisiltä.

Me kävimme sekä Nasjonalgallerietissa, joka on taidemuseo, että kulttuurihistoriallisessa museossa, jossa Edward Munckin Huudon näkeminen "livenä" kyllä kruunasi syntymäpäiväni. Kulttuurihistoriallisen museon invasisäänkäynti oli jopa salainen. Olisikohan johtunut turvallisuusseikoista? Siellä ajattelin lämmöllä suomalaisten museoiden esteettömyystyötä, jossa itsekin olen saanut olla mukana.

Mutta kuitenkin minä rakastan Norjaa sen liikkumisesteisyydestä huolimatta. Seuraavaan Norjan matkaan vaan menee varmasti aikaa. Kyllä se sen verran hankalaa ja kallista on. Äkkilähdöt eivät todellakaan ole vammaisia varten.

 Näkymä kuninkaanlinnan edestä alas kaupunkiin

 Kulttuurihistoriallinen museo

Hotelli ennen lähtöä

Kontrasteja

Tänään on aivan tavallinen maanantai. Ulkona sataa hiljalleen lunta ja ilta on alkanut hämärtyä. On helmikuun puoliväli ja päivä on pidentynyt joulukuusta. Vaikka nyt on arki, minulla on aika tyytyväinen mieli. Mikäs on ollessa, kun kaikki on hyvin. Paitsi, että närästää. Pyykit ovat pyörineet pesukoneessa ja porokeitto on liedellä lämpiämässä.

Nykyisessä maailman myllerryksessä omalla yksityisen ihmisen onnellisuudellani on hyvin paljon merkitystä. Nyt ei ole suurta väliä itselleni, että olen tällä hetkellä "vain" kotona ilman tavoitteellista opiskelua tai suurempia yhteiskunnallisia vastuita luottamustoimissa. Lautamieheys ja alueseurakunnan varajäsenyys riittävät minun tehtävikseni tällä hetkellä aivan mainiosti. Minua pyydettiin tänään osallistumaan alueseurakunnan alueneuvoston kokoukseen varsinaisen jäsenen ollessa estynyt. Kun kuulin hänen kiireistään, olin hyvin helpottunut. Itse en ehkä jaksaisi kovinkaan kauan tuota hänen kokoustahtiaan.

Nyt on toivottavasti tämän talven pahimmat pakkaset menneet ohitse. On kummallista, miten kerrostalon seinät imevät ulkoa sekä pakkasta että hellettä, joka ulkolämpötilan muuttuessa sitten jää joksikin aikaa vaikuttamaan sisäilman lämpötilassa. Onneksi minulla on ollut tuo ryijyn ompelu, jossa olen voinut näppejäni lämmitellä. Sekin on arjen ihanuutta pienessä asiassa, kun saa täysillä ja hyvällä omalla tunnolla "hurahtaa" johonkin. Ensi vuonna tällainen "luksus" on taas muisto vain.

PUHDASTA POLITIIKKAA

Sunnuntaina Suomelle valitaan Tasavallan Presidentti. Koska nyt on toinen vaalikierros, on valinta tehtävä kahden ehdokkaan Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön väliltä.

Näissä vaaleissa on paljon puhuttu sosiaalisen median vaikutuksesta äänestäjien käyttäytymiseen. Sellainen sana kuin vaalisalaisuus tuntuu näissä vaaleissa hyvin vanhanaikaiselta. Minäkin olen erittäin innokkaasti ilmoittanut sekä kannattavani että äänestäneeni Sauli Niinistöä. Minä äänestin Sauli Niinistöä ennakkoäänestyksessä ja olen siitä hyvin ylpeä!

Minä äänestin Sauli Niinistöä jo vuoden 2006 presidentinvaaleissa. Hän sai minut tuolloin vakuuttuneeksi siitä, että minuakin tässä yhteiskunnassa tarvitaan. Koska hän on näissäkin presidentinvaaleissa ehdokkaana, niin saan taas olla häntä äänestämässä. Mihinkä se (ehdokas) vaihtamalla paranee.

Tietenkin tässäkin "hypetyksessä" on naiiviuden vaara. Voi olla, että minä olen hyväuskoinen ja vaikutuksille altis. Kuitenkin minä olen hänet näin kokenut! Luotan tähän omaan kokemukseeni, "etiäiseeni" ja sisäiseen tietooni. Voin suositella Sauli Niinistön äänestämistä kaikille niille, jotka arvostavat sydämellä toisen puolesta tehtyjä tekoja silloinkin, kun se ei ehkä "asemavaltuutuksen nojalla" olisi ollut edes niin välttämätöntäkään, enemmän kuin pelkkää tekemisen tärkeydestä puhumista. Sauli Niinistössä minuun vetoaa hänessä syvällä oleva sekä poliittinen ja taloudellinen kokemuksensa, joka on samalla syvästi inhimillistä ja henkilökohtaista. Olen nimittäin vaistonnut, että Sauli Niinistö on jo nuoresta saakka mieluummin tehnyt kuin puhunut.

Pyydän sinua, lukijani, vielä huomaamaan, että tämä on minun blogikirjoitukseni. Sitä ei julkaista Sauli Niinistön vaalisivuilla osoitteessa http://www.niinisto.fi/. Joku roti sentään!

Liekö kuvan kohteen vaikutus ollut valokuvaustaitojani parantava? Sauli Niinistö Jyväskylässä 4.1.2012.

Ravitsevia ystäviä ja sisältöjä

Tänään on ollut mukava päivä. Entinen henkilökohtainen avustajani kävi kylässä ja valmisti meille todellista herkkuruokaa - maksakastiketta ja lettuja, joita en olekaan saanut moneen vuoteen sen jälkeen kun Riikka lähti töistä. Kuten jo sanoin, hyvää oli. Samalla, kun Riikka laittoi ruokaa, meillä oli hyvä tilaisuus suunnitella maaliskuista Norjan matkaamme. Minulla alkaa matkavarvasta jo hyvällä tavalla vipottaa.

Minulla on muitakin ahkeria ja aikaansaavia ystäviä. Sellainen on esimerkiksi Johanna, jolla on iso perhe ja maatila. Hän on sen vuoksi varmasti aina työssä ja touhussa, mutta silti hänellä riittää aikaa aina uusiin harrastuksiin. Nytkin hän on aloittanut nukkekodin rakentamisen ja uuden nukkekotiblogin kirjoittamisen. Lisäsin Johannan nukkekotiblogin tuohon blogiluetteloon. Käykää lukemassa. Suosittelen lämpimästi, koska Johanna kirjoittaa todella hyvin. Minä ihailen Johannan taitoa luoda sanoilla elämää kaikkialle ympärilleen. Johannan nukkekotikaan ei ole pelkkä nukkekoti eikä esine, vaan se on elämää täynnä oleva pienoismaailma.

Minulla itselläni tuo tekemistä odottavien tehtävien lista vain kasvaa ja tekemättömistä töistä johtuva huonon omatunnon kolina sen kuin vain voimistuu. Pitäisi mm. opiskella erästä verkkokurssia, perustaa uusia blogeja, miettiä ehkä kunnallisvaalejakin ja pyykkivuoret kaapeissa sen kuin kasvavat. Toisaalta, nyt tunnustan, minäkin olen hurahtanut tuohon ryijyn ompelemiseen. Ryijyyn jää koukkuun, koska sitä ommellessa saa jotakin näkyvää aikaan. Samalla, kun aika, paikka ja kaikki ikävyys unohtuu.

Vaalipäivänä 2012

Tänään Suomelle valitaan uusi Tasavallan Presidentti, joka on järjestyksessään 12. Tänään valittava presidentti on vasta viides minun elämäni aikana. Minä kasvoin siis aikana, jolloin Tasavallan Presidentti oli aina vaan Kekkonen eli Urkki. Aloitinpa aikanaan kuntoutusjaksoputkenikin Urho Kekkoselta lainatun moton "Kaikki syyt, jotka estävät meitä säännöllisesti liikkumasta, ovat tekosyitä" alla. Silloin oli kuntouduttava, koska Kekkonen määräsi. Urho Kaleva Kekkosen merkitys 60- ja 70-luvun suomalaisten elämään oli melkoinen.

Nyt olen lähdössä jälleen kerran vaalilautakuntaan hoitamaan omalta osaltani presidentinvaalien sujumisesta. Äänestäminen on Suomessa oikeus. Minä toivon, että mahdollisimman monet käyttävät äänioikeuttaan.

Hyvää vaalipäivää!

Eräs työhaastattelu

Tämä on poliittinen ja avoimesti Sauli Niinistöä kannattava kirjoitus.

Sauli Niinistön vaaliteema näissä presidentinvaaleissa on "Suomella töissä". Hänen televisiomainoksensa alkavat näkyä tänään. Sauli Niinistön televisiomainos on pelkistetty, karu ja totinen. Se on kuin hyvä työhakemus, ja päättyy lauseeseen: "Siihen minä olen valmis". Tämän blogikirjoituksen toisena lähtökohtana on Sauli Niinistön 20.10. tapahtuneesta Jyväskylän vierailusta otettu kuva ja eräs tähän kuvaan 21.10. Facebookiin tullut kommentti. Vierailu ja kommentti olivat siis jo ennen kuin Sauli Niinistö oli asetettu kokoomuksen viralliseksi ehdokkaaksi tai hänen vaaliteemaansa oli julkistettu.

Tuo aiemmin mainitsemaani kuvaan tullut kommentti oli eräältä entiseltä avustajaltani. Hän "oletti" Sauli Niinistön olevan työhaastattelussani ja ilmaisi, itse asian kokeneena, myötätuntoa Sauli Niinistölle. Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tuo kommentti oli melko ennustava. Myös presidentinvaalia voi ajatella työnhakuprosessina, jossa äänestäjät muodostavat eräänlaisen suuren rekrytointitiimin.

Kun itse aikanaan etsin itselleni työntekijöitä, niin muutama seikka oli minulle muita tärkeämpiä. Näitä olivat: kättely, katsekontakti, kuunteleminen ja oman osaamisen koulutuksen tai työkokemuksen turha korostamattomuus. Jos nämä asiat toteutuivat, ja tietty yhteys työnhakijan kanssa syntyi, oli tälläisen työhönottohaastattelun tuloksena yleensä aina työsuhde.

Sauli Niinistö täyttää kirkkaasti kaikki nämäkin kriteerit: hän kättelee ja katsoo silmiin, hän kuuntelee ja varmistaa vielä, onko ymmärtänyt kysymyksen oikein, eikä hän puheessaan turhaan korosta itseään tai omaa osaamistaan. Olisin valinnut Sauli Niinistön jo kuusi vuotta sitten, vaikka silloin teinkin valinnan "pelkkien papereiden" perusteella.

Vertaan äänestystapahtumaa valitulle työntekijälle lähetettävään hyväksymisilmoitukseen. Kun kirjoitan vaalilippuun Sauli Niinistön äänestysnumeron 6, voisi siinä lukea yhtä hyvin: Tervetuloa töihin, Sauli Niinistö. Teidät on valittu Suomen Tasavallan Presidentin tehtävään. Voitte aloittaa 1.3.2012.