Runo siltana ystävästä ystäviin

Sain tänään ystävältäni kirjan menneen 50-vuotissyntymäpäiväni johdosta. Kiitos, Sirpa.

Tuo lahjakirja ja juuri tämän hetken onnellisuus toivat mieleeni tämän seuraavan runon. Tästä runosta taas aina muistan erään sitä esittäneen iloisen karjalaismummun, jonka kanssa vuosia kävimme samassa työväenopiston lausuntataiteen ryhmässä. Tätä runoa lukiessani kuulen vieläkin hymyn Mirkku-mummun äänessä. Tuosta lausuntataiteen ryhmästä on jo ainakin 25 vuotta. Joten Mirkku-mummukin on varmasti jo poisnukkunut. Rauha hänen iäiselle muistolleen.

OLEN MINÄ ONNELLINEN

On tuota onnea minulla.

Syli on täynnä sinua,

kädet ovat työtä täynnä,

maailma täynnä ystäviä.

Onni on ystävän näköinen;

ruska silmissä kytevi,

pienet siivet kantapäissä,

tanssi varpaiden nenässä.

Onni on aikainen aamu,

kun se tuo sinut minulle,

onni on hiipuva ilta,

kahden kun istumme tuvassa,

vieraita odottelemme,

tai ne jo saatoimme salolle.

Olen minä onnellinen,

vaikka varjoa rakastan,

hämärää puheille kutsun,

en minä päiviä pakene,

en niitä uniksi loihdi.

Onnea jokainen päivä

vaikka tuskaa puolillansa;

onnea kaikki eletty,

vaikka se polttaisi tulena.

En minä onnea hakenut,

onni saapui etsimättä,

elämän suuressa puvussa,

kirjavissa kankahissa;

työn se tarjosi minulle.

Paljon on onnea polulla,

kummat mutkat kiertävällä;

onni työssä, onni meissä,

yhteisessä aatteessamme.

Matti Rossin runo kokoelmasta Laulu tummana tulevi, 1976.

Sirpasta tuli siis mieleen tämä runo, vaikka meillä Sirpan kanssa ei taida juuri tästä runosta olla yhteisiä luku- tai kuuntelukokemuksia, ainakaan emme ole hänen kanssaan tästä keskustelleet, enkä osaa runon aivan kaikkiin kohtiin samaistuakaan.

Niin, olen minäkin onnellinen. Tuon runon myötä muutkin Ystäväni (isolla Y:llä) tulevat ajatuksiini. Samalla kiitän vielä kerran kaikkia minua muistaneita Ystäviä.

Siis tämähän on ihan huippua, kun pöydältäkin löytyi avaamaton salmiakkipussi!

Tosi syvällinen teatterikokemus

Näin tänä iltana ennakkonäytöksen näytelmästä nimeltä B for Baby. Esitys oli todella koskettava niin, että kaikki sitä kuvaavat sanat tuntuvat ylimakeilta ja teennäisiltä. Tyydyn siis pohtimaan pelkästään omia kokemuksiani esityksestä.Tämä B for Baby ohitti täydellisesti kaikki suojaukseni. Minulle kävi samoin kuin parikymmentä vuotta sitten Jyväskylän Kesässä Tuva Korsströmin luennoidessa äitinsä Mirjam Irene Tuomisen novellista In Absurdum, jonka Korsströmin mielestä ymmärsin liian hyvin jopa suorastaan pelottavan hyvin. Saa nähdä millainen osa B for Babylla on elämässäni, kun kirjoitin In Absurdumista ja eräästä toisesta Mirjam Irene Tuomisen novellista kirjallisuuden kandimaturiteettini.

Löysin itseni taas tilanteesta, jossa olin liian auki, ja keskittyneenä ehkä jonkun muun katsojan mielestä täysin epäolennaisiin asioihin. Minä en nimittäin pystynyt ainakaan näin ensimmäisellä katsomiskerralla. ottamaan tuota näytelmää pelkästään teatteriesityksenä tai kuvitteellisena tekstinä.

Minä sijoitin koko ajan näytelmän todellisuuteen, jossa (kehitys)vammaisia todellakin käytetään hyväksi. Muistan kuulleeni jostakin, että suurimmassa osassa vammaisten seksuaalisista hyväksikäyttötapauksista tekijä on joku vammaista henkilöä lähellä oleva: kuten sukulainen, hoitaja/avustaja, terapeutti, invataksin kuljettaja tai joku muu henkilö, joka on jollakin tavalla auktoriteettiasemassa vammaiseen henkilöön nähden. Eikä tämä välttämättä koske ainoastaan kehitysvammaisia.

Nyt jollakin tavalla ymmärrän entisen liikunnanopettajani huolen siitä, onko minut ( 25 vuotta sitten jo) sterilisoitu, "kun sinua on niin helppo käyttää hyväksi". Yksinäisyys tekee haavoittuvaksi, ja jonkun toisen vammaisen kohdalla tuo opettajan huoli olisi saattanut olla aiheellinenkin.

Kiitokset syntymäpäiväjuhlasta!

Vietin tänään 50-vuotis syntymäpäiväjuhlia, koska olin varsinaisena syntymäpäivänäni 13.3. Oslossa. Koska veljeni, Jukka, halusi antaa minulle nämä juhlat, kutsuin muutamia kaikkein tärkeimpiä ihmisiä juhlimaan saavuttamaani merkkipaalua ja muistelemaan menneitä.

Oli ihana tavata ystäviä pitkästä aikaa. Jotkut heistä olivat tulleet Jyväskylään vain minua juhlimaan, joku oli asettanut minun syntymäpäiväni jonkin toisen juhlan edelle tai lähtenyt jostakin tilaisuudesta kesken pois päästäkseen juuri minun juhlaani. Olen kiitollinen kaikista heistä, mutta ymmärrän myös heitä, jotka olivat jostakin syystä estyneet saapumasta. Maailma on suuri ja aika on rajallista.

Nyt minä ymmärrän sen, miksi minä en oikein hyvin viihdy ihmisjoukoissa tai juhlittavana. Minulle tuli nimittäin melkoinen riittämättömyyden tunne, kun en ehtinyt keskustella kaikkien vieraideni kanssa. Joku vieraistani taisi jäädä ilman montaakaan sanaa. Onneksi sentään ruoka ja musiikki olivat hyvää. Toivottavasti kenellekään ei tullut paha mieli, jos en ehtinyt ottaa tarpeeksi huomioon juuri häntä. 

Minulle oli tärkeää kutsua juhlaan myös opettajiani. Ovathan kaikki omaksumani tiedot, taidot, arvot ja asenteet juuri opettajien antamaa lahjaa, ja kaikkia heitä olisi tietysti pitänyt kiittää jo paljon aikaisemminkin. Kaksi peruskouluaikaista opettajaa Taimo Tokkari ja Eero Vuorinen olivat mukana. Surukseni eivät kaikki kutsumani opettajat, kuten lukion historianopettaja Niilo Savolainen sekä graduni ohjaaja Kaja Tampere ja minun eettiseen arvomaailmaani varmasti eniten vaikuttanut Gert Rüppell Viittakivestä, päässeet paikalle. Olisi ollut kiva kiittää myös heitä kaikesta siitä, mitä he minulle antoivat. Olenkohan minä nyt sitten kasvanut aikuiseksi, koska nuorenahan kaikki opettajat tuntuvat jossakin vaiheessa niin järkyttävän ikäviltä ihmisiltä.

Olen kaikille vierailleni syvästi kiitollinen tästä juhlapäivästä. Kiitän myös Jukka-veljeäni näiden juhlien kustantamisesta, miestäni Kari Ojaa sekä Isto Hiltusta ja Eero Vuorista musiikista ja Kati Komulaista juhlien valokuvaamisesta.

Hilsen fra Norge!

Matkamuistelua ja kuvia Oslon matkalta 11.-14.3.2012

Terveisiä Norjasta! Tuli Riikan kanssa vietettyä hieno ja ikimuistoinen syntymäpäivä Oslossa. Kiitos Riikalle avusta ja matkaseurasta. Matka vaati aikamoisia ennakkojärjestelyjä "siirtymätaipaleineen" ja muine kommervenkkeineen. Oikeastaan ainoa alusta asti varma asia oli Riikan lupautuminen avustajaksi. Koko matka-ajatus lähti liikkeelle pienestä vitsistä, kun ajattelin julkisesti Facebookissa pitäisikö minun järjestää 50-vuotisjuhlat vai karkaisinko matkalle. Lähes ensimmäisessä kommentissa Riikka ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja ilmaiseksi avustajaksi ja, mainoslausetta lainatakseni, "siitä se sitten lähti".

Varasin matkan ja ostin matkaliput jo syyskuussa. Helmikuussa aloin sitten miettiä matkatavaroita ja sitä, miten pääsemme edes Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Loppujen lopuksi kävi ilmi, että Jyväskylästä klo 10:13 Helsinkiin lähtevässä junassa ei ole palveluja vammaisille eikä se siten ota pyörätuolia käyttävää matkustajaa kyytiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi matkustaa invataksilla Tampereelle ja matkustaa sieltä junalla Tikkurilaan ja eteenpäin lentoasemalle jälleen invataksilla.

Matkatavaroista meinasi tulla harmaita hiuksia nostolaitteen osalta, kun olin aluksi saanut sellaista tietoa että joutuisin maksamaan nostolaitteesta 180 euroa lenta kohti rahtikuluja. Onneksi nostolaitteeni kuitenkin kuljetettiin ilmaiseksi. Eipä noita nostolaitteita ole todellakaan suunniteltu matkustavan vammaisen tarpeisiin. Vaikka nostolaitteeni on kokoon taitettava, se on 40 kiloa painavana isona romiskona kaikkea muuta kuin miellyttävä matkatavara. Tuntui siis melko naurettavalta ajatukselta sen todistaminen välttämättömäksi apuvälineeksi. Nyt se sitten on hyvinkin sen näköinen, että se on ollut matkalla.

Oslossa koimme matkan aluksi joitakin yllätyksiä, jotka eivät olleet niin kovin miellyttäviä. Jouduimme tuon nostolaitteen ja matkalaukkujen vuoksi matkustamaan Gardemoen lentoasemalta hotelliin invataksilla. Invataksimatka, joka maksoi 2056 NOK, kulutti heti puolet alkuperäisistä matkavaroistani. Joten seuraavana päivänä piti käydä pankkiautomaatilla nostamassa rahaa.

Toinen yllätys oli, ettei hotellimme ollutkaan liikkumisesteetön, vaan jouduimme pyytämään jotakin henkilökuntaan kuuluvaa antamaan pyörätuoliluiskat eräälle sivuovelle aina, kun menimme ulos tai kun tulimme takaisin hotelliin. No, ainakin he tiesivät varmasti, olimmeko hotellissa vai emme.

Muutenkin Oslo on yllättävän liikkumisesteinen pääkaupunki. Jalkakäytävillä on paljon sadevesien poistouria ja jalkakäytävien reunakiveykset suojateiden kohdalla ovat hyvin erilaisia. Joistakin suojateistä ne puuttuvat kokonaan. En nähnytkään matkan aikana kuin yhden sähköpyörätuolilla liikkuvan henkilön. Myös moniin ostoskeskuksiin näytti olevan portaat, eikä esteetöntä kulkureittiä. Myös muut julkiset rakennukset vaikuttivat hyvinkin liikkumisesteisiltä.

Me kävimme sekä Nasjonalgallerietissa, joka on taidemuseo, että kulttuurihistoriallisessa museossa, jossa Edward Munckin Huudon näkeminen "livenä" kyllä kruunasi syntymäpäiväni. Kulttuurihistoriallisen museon invasisäänkäynti oli jopa salainen. Olisikohan johtunut turvallisuusseikoista? Siellä ajattelin lämmöllä suomalaisten museoiden esteettömyystyötä, jossa itsekin olen saanut olla mukana.

Mutta kuitenkin minä rakastan Norjaa sen liikkumisesteisyydestä huolimatta. Seuraavaan Norjan matkaan vaan menee varmasti aikaa. Kyllä se sen verran hankalaa ja kallista on. Äkkilähdöt eivät todellakaan ole vammaisia varten.

 Näkymä kuninkaanlinnan edestä alas kaupunkiin

 Kulttuurihistoriallinen museo

Hotelli ennen lähtöä