torstai 17. toukokuuta 2012

Hakuammuntaa harrastuksien sekamelskassa

Ei. Tämä blogikirjoitus ei käsittele minkäänlaisia hakuprosesseja mihinkään oppilaitoksiin, koska ne asiat ovat vieläkin auki - ehkäpä nyt vielä enemmän kuin aikaisemmin. Siis jääkööt ne vieläkin sinne salaisuuksien verhojen taakse.
Tämä blogikirjoitus käsittelee ampumaurheilua ja tarkemmin sanottuna ilmapistooliammuntaa ja siinä alkuun pääseminen onkin jo pidempi juttu. Jos oikein pitkältä matkalta alan kertoa, niin sitten täytyy mennä lapsuuteeni saakka. Kuten lukijani jo varmaankin tietävät, minä olen CP-vammainen ja vammaani liittyy aika voimakas ääniyliherkkyys. Tuo ääniyliherkkyys ilmenee niin, että minä säikyn kovia ääniä enkä pidä esimerkiksi kovista pamauksista, rummuista ja koiran haukunnasta. Minä olen oppinut pelkäämään niitä ja sellaisia tilanteita, joihin tällaiset äänet liittyvät. Ampumaurheilu tuntuu siis varmasti ensi ajatuksena kummalliselta lajivalinnalta.

Minä olen suorastaan kasvanut aseiden kanssa. Koska isäni, veljeni ja monet sukulaisistani harrastivat ammuntaa ja kesämökkimme sijaitsi lähellä Karstulaa, kuului Karstulan kansainvälinen ampumaviikko myös ainakin välillisesti. Pyörätuolini oli koristeltu eri värisillä Karstulan ampumaviikon tarroilla, eikä suinkaan vähäisin Karstulan ampumaviikon vaikutus ollut, että minut unohdettiin yhtenä vuonna hakea Lehtimäeltä eräältä kurssilta Karstulan ennätyskelpoisten ampumakilpailujen vuoksi. Äidiltäni olivat nimittäin menneet viikonpäivät sekaisin. Hän ei muistanut että minut piti hakea kurssilta jo perjantaina eikä sunnuntaina, jolloin siis olivat nuo paljon hehkutetut ennätyskelpoiset kisat. Nykyaikana tuosta olisi varmasti seurannut lastensuojeluilmoitus, huostaanotto ja heittellepanosyyte. Mutta silloin elettiin onneksi toista aikaa, ja nyt "rikos" on onneksi vanhentunut, eivätkä vanhempanikaan ole enää vastaamassa.

Miksi siis ampumaurheilu nyt? No jokin liikuntaharrastus nyt vain tuntuu hyvältä ajatukselta, kun lääkäri kielsi minulta kuulantyönnön, ja boccialle olen suorastaan allerginen. Ilmapistooli taas siksi, että se on oikeata ammuntaa, mutta kuulosuojaimilla saan varmasti sen vähäisenkin pamauksen eliminoitua. Palaan siis takaisin sukuni juurille.

Onhan minulla nyt lisäksi subjektiivinen oikeus käyttää henkilökohtaista avustajaa harrastamiseen 30 tuntia kuukaudessa. Siispä käytän avustajaani sellaiseen harrastustoimintaan, jossa hänestä on oikeasti hyötyä.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Pössis!

Kun 5.9. aloitin Jyväskylän kansalaisopiston aikuisten teatteriryhmässä, en totta vie osannut arvata, minkälainen tunne ja olo minulla nyt on. Tämä on aivan valtavan mahtavaa! Sanat eivät riitä mihinkään.

Tämän pössiksen vuoksi on kannattanut asettaa itsensä alttiiksi, vaikka se ei ole aina tuntunut oikein miltään eikä ainakaan mielekkäältä. Vastaan on tullut syvää uskon puutetta tilanteissa, joissa omat fyysiset rajoitukseni ovat tuntuneet aika ahdistavilta erehdyttyäni pitämään silmäni väärällä tavalla auki eli tarkastelemaan esimerkiksi ryhmämme muiden ihmisten liikunnallisuutta. Onneksi tuollaiset tilanteet ovat menneet jotenkin ohi ilman, että ne olisivat näkyneet ryhmän muille jäsenille. Muutenhan en olisi nyt tässä.

Tänään oli Ensi-ilta. Sain tuntea ja tietää, että kyllä minäkin jotakin osaan. Aion lillua tässä ensi-illan onnistumisen euforisessa pilvessä huomiseen saakka. Huomenna on taas uusi esitys, joka vaatii uuden onnistumisen.