Tästä meinaa tulla maailman lyhin blogipäivitys, kun tuossa otsikossa on kaikki olennainen. Olen edelleenkin alamaissa vaihto-opiskelusuunnitelmieni kariutumisesta, vaikka ensi vuodelle onkin tulossa joitakin uusia kuvioita. Tammikuun 11. tulee olemaan paha päivä ihan pelkästään siitä tiedosta, että silloin opiskeluni Oslon yliopistossa olisi pitänyt alkaa.
Pitäisikö tähän kirjoittaa jotakin muutakin kuluneesta vuodesta. Vuodessa 2015 oli hyvää ainakin kaksi loistavaa henkilökohtaista avustajaa - Annukka ja Riikka, joiden kanssa pomoilu sujui kuin ajatus. Kesällä Annukka sai koulutustaan vastaavan työpaikan ja Riikka tuli hommiin kolmannen kerran. Avustajien suhteen tämä vuosi oli siis sangen helppo ja vaivaton. Ei tuntunut yhtään siltä, että täällä olisi ollut ylimääräisiä ihmisiä.
Kesällä minä, Kari, Noppa ja kuljettajamme Kristian olimme taas Kaustisella soittamassa. Samalla tuli katsottua Tapio Wirkkalan muotoilusta kertova näyttely. Kesäkuussa ennen Kaustista kävin Laukaan Järvilinnassa. Heinäkuussa kävin kesäteatterissa ja elokuussa oli Päivi Soikkelin "Pariisi-näyttelyn" avajaiset. Joten vuoteeni mahtui myös kulttuuria. Joistakin lukemistani kirjoista olen kirjoittanut toisessa blogissani http://kirjallisestikiitos.blogspot.fi/.
Kesällä muutin myös etunimeäni jättämällä siitä yhdysviivan pois. Eihän minua juuri kukaan ole koskaan ristimänimelläni kutsunut.
Syksyllä palasin opiskelujeni pariin suorittamalla yhden englannin kurssin vaihto-opiskelijoille. No ei kai sekään oppi ojaan kaatanut ja saihan siitä kolme opintopistettä, jotka nekin edistävät tutkintoani.
Sinulle toivotan parempaa uutta vuotta. Tulkoon siitä sinulle mukava elettävä ja sopiva kuin juuri sinulle valmistettu kenkäpari.
torstai 31. joulukuuta 2015
torstai 26. marraskuuta 2015
Mitä väliä millään?
Kirjoitan tätä Android.kurssilla tabletilla,jonka ostin vuosia sitten. Missäköhän täällä on väliviiva? No joo tuon verran kirjoitin Android-tabletilla kurssin väliajalla.
Aloitin siis tämän kirjoituksen kurssilla, mutta jatkan tätä kotona. Eipähän varmaan kukaan olisi uskonut.
Paljon on tapahtunut taas. Olen miettinyt tätä blogikirjoitusta siitä saakka, kun pitkäaikainen haaveeni murskautui. Melkein pystyin kuulemaan korvillani tuon unelmani särkymisen. Minä en välitä tippaakaan siitä, että tämä näyttää kirjoitettuna aivan tavattoman makaaberin pateettiselta! Mitä sen on väliä? En päässyt Norjaan, vaikka en halunnut mitään muuta kuin päästä Norjaan opiskelemaan. Minä olisin päässyt Oslon yliopistoon, kun sain vaihto-opiskelupaikan, vaan sosiaalityöntekijä käytti valtaansa, eikä myöntänyt Norjaan tarvitsemaani henkilökohtaista apua - apua, jota ilman en voi olla. Nyt ajattelen, että kuinka moni sosiaalityöntekijäksi aikova uskaltaisi tunnustaa motiivikseen silkan vallan halun. Joo, tiedän, että kaikkea, mitä haluaisin kirjoittaa, ei kannata eikä saa kirjoittaa ainakaan verkkoon.
Nyt tai joskus pitää vain löytää olemisesta jotakin mielekkyyttä, joka aikanaan voisi elämäksi jalostua. Aion kyllä vaatia oikaisua ja valittaa. Ei vain kiinnosta juuri nyt. Olisihan tuossa yhdistystoiminnassa tekemistä ja gradukin on kesken. Loppujen lopuksi MITÄ VÄLII???
Aloitin siis tämän kirjoituksen kurssilla, mutta jatkan tätä kotona. Eipähän varmaan kukaan olisi uskonut.
Paljon on tapahtunut taas. Olen miettinyt tätä blogikirjoitusta siitä saakka, kun pitkäaikainen haaveeni murskautui. Melkein pystyin kuulemaan korvillani tuon unelmani särkymisen. Minä en välitä tippaakaan siitä, että tämä näyttää kirjoitettuna aivan tavattoman makaaberin pateettiselta! Mitä sen on väliä? En päässyt Norjaan, vaikka en halunnut mitään muuta kuin päästä Norjaan opiskelemaan. Minä olisin päässyt Oslon yliopistoon, kun sain vaihto-opiskelupaikan, vaan sosiaalityöntekijä käytti valtaansa, eikä myöntänyt Norjaan tarvitsemaani henkilökohtaista apua - apua, jota ilman en voi olla. Nyt ajattelen, että kuinka moni sosiaalityöntekijäksi aikova uskaltaisi tunnustaa motiivikseen silkan vallan halun. Joo, tiedän, että kaikkea, mitä haluaisin kirjoittaa, ei kannata eikä saa kirjoittaa ainakaan verkkoon.
Nyt tai joskus pitää vain löytää olemisesta jotakin mielekkyyttä, joka aikanaan voisi elämäksi jalostua. Aion kyllä vaatia oikaisua ja valittaa. Ei vain kiinnosta juuri nyt. Olisihan tuossa yhdistystoiminnassa tekemistä ja gradukin on kesken. Loppujen lopuksi MITÄ VÄLII???
maanantai 31. elokuuta 2015
Suomen napa löyhkää nöyhtältä!
Oho! On korkea aika kirjoittaa kesän viimeinen blogipäivitys. Huomenna on syyskuun ensimmäinen päivä. Sibelius olisi mainiosti siivittänyt tätä kirjoitusta, mutta lähetys konsertista päättyi juuri.
Olen kai joskus aikaisemminkin maininnut, että minun vuoteni alkaa syyskuussa. Niin nytkin. Koska opiskelusta kirjoittaminen kuuluu tuohon toiseen blogiini, mainitsen tässä vain alkaneeni vihdoin kirjoittaa isoa G:tä. Mainitsen tämän vain perustellakseni kirjoittamattomuuttani.
Oikeasti. Ei tee mieli kirjoittaa yhtään mitään, koska maailmassa on tapahtunut vain ikäviä asioita, joista vähäisin ei ole nyt käynnissä oleva pakolaiskriisi. Minua kauhistuttaa ja hävettää sosiaalisessa mediassa rehoittava suomalaisten suorastaan iljettävä asenne niihin ihmisiin, jotka henkensä hädässä yrittävät pelastaa itsensä ja perheensä. Laskin eilen, että Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden määrä on vain 3,75 % Karjalasta asutettujen evakoiden määrästä ja toisaalta se on alle 20 % Suomen sotalasten määrästä. Isäni oli yksi näistä lapsista. Miltä olisi tuntunut, jos Ruotsi olisi kieltäytynyt ottamasta päästämästä maihin noita sotalapsilla lastattuja laivoja ja junia. Suomi sai noina aikoina avustusta UNICEFILTA. Minusta on näiden tosiasioiden valossa suoraan sanoen törkeää kieltää apu pakolaisilta. Olemme kansakuntana rikkaampi kuin koskaan. Köyhemmätkin kansat kuten vararikon partaalla horjuva Kreikka avustavat satoja tuhansia pakolaisia. Mikä meitä suomalaisia nykyään vaivaa? Olemmeko unohtaneet, mitä tarkoittaa hätä? Häpeän myös sitä, että kehitysavusta leikataan. Se on irvokasta!
Katsoin perjantaina netin kautta tähtitieteen professori Esko Valtaojan jäähyväisluennon. Siinä hän osoitti paitsi J. L. Runebergin Maamme runon toisen säkeistön alkulauseen "On maamme köyhä siksi jää" olevan katoavaa kansanperinnettä, myös sen, että muullakin maailmalla menee paremmin kuin koskaan. Esko Valtaoja, vaikka onkin ateisti, on erittäin viisas mies ja kuulemani perusteella hauska heppu.
Ehkä meidän suomalaisten ei enää tarvitsisi pelätä täältä turvaa hakevia lähimmäisiä. Ei tänne kukaan tule mielellään, kun täällä on kylmät ja pimeät talvet ja niin vaikea kieli (ja mieli) ettei sitä helposti ymmärrä edes me suomalaiset. Ehkä Suomi voisi jopa rikastua jakamalla omastaan. Mieli tekisi kysyä Kekkosen lailla, onko maallamme malttia vaurastua ja siten myös henkisen ilmapiirin raikastua.
Olen kai joskus aikaisemminkin maininnut, että minun vuoteni alkaa syyskuussa. Niin nytkin. Koska opiskelusta kirjoittaminen kuuluu tuohon toiseen blogiini, mainitsen tässä vain alkaneeni vihdoin kirjoittaa isoa G:tä. Mainitsen tämän vain perustellakseni kirjoittamattomuuttani.
Oikeasti. Ei tee mieli kirjoittaa yhtään mitään, koska maailmassa on tapahtunut vain ikäviä asioita, joista vähäisin ei ole nyt käynnissä oleva pakolaiskriisi. Minua kauhistuttaa ja hävettää sosiaalisessa mediassa rehoittava suomalaisten suorastaan iljettävä asenne niihin ihmisiin, jotka henkensä hädässä yrittävät pelastaa itsensä ja perheensä. Laskin eilen, että Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden määrä on vain 3,75 % Karjalasta asutettujen evakoiden määrästä ja toisaalta se on alle 20 % Suomen sotalasten määrästä. Isäni oli yksi näistä lapsista. Miltä olisi tuntunut, jos Ruotsi olisi kieltäytynyt ottamasta päästämästä maihin noita sotalapsilla lastattuja laivoja ja junia. Suomi sai noina aikoina avustusta UNICEFILTA. Minusta on näiden tosiasioiden valossa suoraan sanoen törkeää kieltää apu pakolaisilta. Olemme kansakuntana rikkaampi kuin koskaan. Köyhemmätkin kansat kuten vararikon partaalla horjuva Kreikka avustavat satoja tuhansia pakolaisia. Mikä meitä suomalaisia nykyään vaivaa? Olemmeko unohtaneet, mitä tarkoittaa hätä? Häpeän myös sitä, että kehitysavusta leikataan. Se on irvokasta!
Katsoin perjantaina netin kautta tähtitieteen professori Esko Valtaojan jäähyväisluennon. Siinä hän osoitti paitsi J. L. Runebergin Maamme runon toisen säkeistön alkulauseen "On maamme köyhä siksi jää" olevan katoavaa kansanperinnettä, myös sen, että muullakin maailmalla menee paremmin kuin koskaan. Esko Valtaoja, vaikka onkin ateisti, on erittäin viisas mies ja kuulemani perusteella hauska heppu.
Ehkä meidän suomalaisten ei enää tarvitsisi pelätä täältä turvaa hakevia lähimmäisiä. Ei tänne kukaan tule mielellään, kun täällä on kylmät ja pimeät talvet ja niin vaikea kieli (ja mieli) ettei sitä helposti ymmärrä edes me suomalaiset. Ehkä Suomi voisi jopa rikastua jakamalla omastaan. Mieli tekisi kysyä Kekkosen lailla, onko maallamme malttia vaurastua ja siten myös henkisen ilmapiirin raikastua.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Vuotuinen Kaustispäivitys
Teimme eilen vuotuisen kesälomamatkamme Kaustisen kansanmusiikkijuhlille, Sekä Karilla että minulla oli esiintyminen soittosalissa. Karilla oli 30-vuotisjuhlakeikka, jonka hän nimesi "Ojan pohjalta". Eivät kaikki Karin keikat ole suinkaan Kaustisella olleet. Minulle eilinen esiintyminen oli Kaustisella toinen ja kaikkiaan neljäs.
En tietenkään ollut omaan keikkaani tyytyväinen, vaikka sen jälkeen sainkin halauksen tuntemattomalta ja eräs toinen tuli kehumaan mielestään tarkkaa nuottikorvaani. (Tälle pelimannille en kehdannut tunnustaa käyttäväni kanteleen virittämisessä apuna viritysmittaria.) Ensimmäinen musiikinopettajani, Jukka Koro, ei tainnut ollakaan ihan väärässä antaessaan koulussa minulle musiikin arvosanaksi 9. Tosin taisi siellä gaussin käyrän yläpäässä olla runsaasti tilaa. Joten minun paikkani oli sitten siellä. Kuitenkin oman keikkani jälkeen muistui mieleen sanonta tuohen ropinasta.
Muista esiintyjistä pidin erityisesti Nosteesta ja heidän kantelemusiikistaan sekä Savonlinnan taidelukion kansanmusiikkiyhtye Takamuksesta. He esittivät mm. Ellin polkan aivan huikeasti. Siis kesähän ilman Kaustisella kuultua polkkaa on kuin vene ilman tappia. Myös Ievan polkan sain kuulla.
Soittamisen, laulamisen ja esitysten katsomisen lisäksi kävin katsomassa Kansantaiteenkeskuksessa olleet Rosenthal Tapio Wirkkala 1915 - 2015 ja Juhani Palmu Enkelten tanssi näyttelyt, joita voin suositella myös kansanmusiikkijuhlien jälkeen. Näyttelyt ovat avoinna päivittäin klo 11 -17. Juhani Palmun näyttely päättyy 31.8. Käsittääkseni Tapio Wirkkalan näyttelyn esineet kuuluvat Kaustisen kulttuuri Oy:lle.
Kiitos kuljettajamme, roudarimme ja Karin säestäjä, Kristian. Olet huippu.
PS. Hurahtamiseni aikuisten värityskirjaan ansaitsisi kokonaan oman postauksen, mutta olen eilisestä matkasta niin väsynyt ja kipeä, kun olen näköjään tullut vanhaksi että se saa nyt jäädä toiseen kertaan.
En tietenkään ollut omaan keikkaani tyytyväinen, vaikka sen jälkeen sainkin halauksen tuntemattomalta ja eräs toinen tuli kehumaan mielestään tarkkaa nuottikorvaani. (Tälle pelimannille en kehdannut tunnustaa käyttäväni kanteleen virittämisessä apuna viritysmittaria.) Ensimmäinen musiikinopettajani, Jukka Koro, ei tainnut ollakaan ihan väärässä antaessaan koulussa minulle musiikin arvosanaksi 9. Tosin taisi siellä gaussin käyrän yläpäässä olla runsaasti tilaa. Joten minun paikkani oli sitten siellä. Kuitenkin oman keikkani jälkeen muistui mieleen sanonta tuohen ropinasta.
Muista esiintyjistä pidin erityisesti Nosteesta ja heidän kantelemusiikistaan sekä Savonlinnan taidelukion kansanmusiikkiyhtye Takamuksesta. He esittivät mm. Ellin polkan aivan huikeasti. Siis kesähän ilman Kaustisella kuultua polkkaa on kuin vene ilman tappia. Myös Ievan polkan sain kuulla.
Soittamisen, laulamisen ja esitysten katsomisen lisäksi kävin katsomassa Kansantaiteenkeskuksessa olleet Rosenthal Tapio Wirkkala 1915 - 2015 ja Juhani Palmu Enkelten tanssi näyttelyt, joita voin suositella myös kansanmusiikkijuhlien jälkeen. Näyttelyt ovat avoinna päivittäin klo 11 -17. Juhani Palmun näyttely päättyy 31.8. Käsittääkseni Tapio Wirkkalan näyttelyn esineet kuuluvat Kaustisen kulttuuri Oy:lle.
Kiitos kuljettajamme, roudarimme ja Karin säestäjä, Kristian. Olet huippu.
PS. Hurahtamiseni aikuisten värityskirjaan ansaitsisi kokonaan oman postauksen, mutta olen eilisestä matkasta niin väsynyt ja kipeä, kun olen näköjään tullut vanhaksi että se saa nyt jäädä toiseen kertaan.
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Euroviisuista ja Punkista
Kevään musiikillinen suurtapahtuma Euroopassa eli Eurovision Song Contest on taas tältä vuodelta katsottu, omassa olohuoneessa, kuten aina. Spekulointia erilaisista asioista - kuten lähetettiinkö Suomesta oikea edustaja, voittiko oikea maa ja kuinka paljon politiikka vaikutti kilpailun tuloksiin - on ollut eri tiedotusvälineissä lähes päivittäin.
Suomen edustajana kilpaili tänä vuonna Pertti Kurikan nimipäivät. Pidän hyvin paljon heidän kilpailukappaleestaan: "Aina mun pitää". Minä löysin tuon PKN:n ansiosta sisälläni uinuneen punkkarin. Kun kuuntelin viime sunnuntaina radiosta Punk-iltaa, oli Pertti Kurikan nimipäivät (Putte-possun nimipäivistä luotu punk-versio), jolla PKN keikkansa päättää jopa riemastuttava kuuntelukokemus. Siinä, jos missä, on soittamisen riemu täysillä läsnä.
Mitä enemmän kuuntelen Suomen edustuskappaletta "Aina mun pitää" sitä enemmän siitä pidän. Voin istua sen tekstin takana aivan täydellä sydämellä. Minun mielestäni "Aina mun pitää" on eräänlainen vammaisten, jos ei nyt aivan kansallislaulu, niin ainakin voimaloitsu - heti siinä Hassisen koneen "Rappiolla" rinnalla.
Valitettavasti Pertti Kurikan nimipäivät jäivät omaan karsintaansa, josta he saivat 13 pistettä. On luultavaa, että he putosivat "asiantuntijaraatien" äänillä ja myös siksi, ettei heidän alkuerässään kilpaillut sellaisia maita, joissa heillä olisi ollut faneja. Laskeskelin kuitenkin tänään, että PKN päihitti yhteensä 6 maata. He saivat enemmän pisteitä kuin San Marino, Iso-Britannia, Ranska, jonka kappaleesta itse tykkäsin, Sveitsi, Saksa ja - kisojen isäntämaa - Itävalta. Saksa ja Itävalta eivät saaneet yhtään pistettä koko kilpailussa. Eli ei PKN mikään Kojo ollut!
Vuoden 2015 euroviisuissa vammaiset saivat muutenkin paljon hyvää näkyvyyttä. Puolan edustaja Monika Kuszyńska oli pyörätuolilainen ja Italian edustajien "postikortilla" pelattiin pyörätuolikoripalloa. Pertti Kurikan nimipäivät olivat rohkeasti omia itsejään niin esittelyvideollaan kuin itse kilpailussakin, mutta Puolan Monika Kuszyńskan esittelyvideosta minulle tuli vaikutelma, ettei hänen pyörätuolilaisuutensa ollut joko hänelle itselleen tai jollekin Puolan kisaorganisaatiossa ihan se kaikkein mieluisin asia. Tästä tulin vähän surulliseksikin ja jäin miettimään, millainen kohtaaminen Pertti Kurikan nimipäivillä ja Monika Kuszyńskalla olisikaan ollut, jos he olisivat kilpailleet samassa karsintaerässä. Olin surullinen myös siitä, ettei Monika Kuszyńskalle suostuttu rakentamaan pyörätuoliluiskaa kisa-areenan esiintymislavalle. Tämä luiskan kieltäminen oli aika kummallista euroviisujen tämän vuoden teeman "Building Bridges" valossa, josta Monika Kuszyńska itsekin laulunsa tekstissä kertoi. Siltoja haluttiin rakentaa, mutta pyörätuoliluiskaa ei.
Viime viikon sunnuntaina punk-illassa kuuntelin punk-yhtyeiden - muidenkin kuin PKN:n - sanoituksia ja vaivuin ehkä hetkeksi oman nuoruuteni muistoihin. Olenhan minä elänyt Maukka Perusjätkän, Eppu Normaalin ja Pelle Miljoonan kukoistuksen ajat joskus 1970-luvulla. Punk oli kapinaa silloinkin, mutta silloin sitä (kapinaa) ei sopinut kotona näyttää enkä punkia saanut meillä kotona juuri kuunnella.
Suomen edustajana kilpaili tänä vuonna Pertti Kurikan nimipäivät. Pidän hyvin paljon heidän kilpailukappaleestaan: "Aina mun pitää". Minä löysin tuon PKN:n ansiosta sisälläni uinuneen punkkarin. Kun kuuntelin viime sunnuntaina radiosta Punk-iltaa, oli Pertti Kurikan nimipäivät (Putte-possun nimipäivistä luotu punk-versio), jolla PKN keikkansa päättää jopa riemastuttava kuuntelukokemus. Siinä, jos missä, on soittamisen riemu täysillä läsnä.
Mitä enemmän kuuntelen Suomen edustuskappaletta "Aina mun pitää" sitä enemmän siitä pidän. Voin istua sen tekstin takana aivan täydellä sydämellä. Minun mielestäni "Aina mun pitää" on eräänlainen vammaisten, jos ei nyt aivan kansallislaulu, niin ainakin voimaloitsu - heti siinä Hassisen koneen "Rappiolla" rinnalla.
Valitettavasti Pertti Kurikan nimipäivät jäivät omaan karsintaansa, josta he saivat 13 pistettä. On luultavaa, että he putosivat "asiantuntijaraatien" äänillä ja myös siksi, ettei heidän alkuerässään kilpaillut sellaisia maita, joissa heillä olisi ollut faneja. Laskeskelin kuitenkin tänään, että PKN päihitti yhteensä 6 maata. He saivat enemmän pisteitä kuin San Marino, Iso-Britannia, Ranska, jonka kappaleesta itse tykkäsin, Sveitsi, Saksa ja - kisojen isäntämaa - Itävalta. Saksa ja Itävalta eivät saaneet yhtään pistettä koko kilpailussa. Eli ei PKN mikään Kojo ollut!
Vuoden 2015 euroviisuissa vammaiset saivat muutenkin paljon hyvää näkyvyyttä. Puolan edustaja Monika Kuszyńska oli pyörätuolilainen ja Italian edustajien "postikortilla" pelattiin pyörätuolikoripalloa. Pertti Kurikan nimipäivät olivat rohkeasti omia itsejään niin esittelyvideollaan kuin itse kilpailussakin, mutta Puolan Monika Kuszyńskan esittelyvideosta minulle tuli vaikutelma, ettei hänen pyörätuolilaisuutensa ollut joko hänelle itselleen tai jollekin Puolan kisaorganisaatiossa ihan se kaikkein mieluisin asia. Tästä tulin vähän surulliseksikin ja jäin miettimään, millainen kohtaaminen Pertti Kurikan nimipäivillä ja Monika Kuszyńskalla olisikaan ollut, jos he olisivat kilpailleet samassa karsintaerässä. Olin surullinen myös siitä, ettei Monika Kuszyńskalle suostuttu rakentamaan pyörätuoliluiskaa kisa-areenan esiintymislavalle. Tämä luiskan kieltäminen oli aika kummallista euroviisujen tämän vuoden teeman "Building Bridges" valossa, josta Monika Kuszyńska itsekin laulunsa tekstissä kertoi. Siltoja haluttiin rakentaa, mutta pyörätuoliluiskaa ei.
Viime viikon sunnuntaina punk-illassa kuuntelin punk-yhtyeiden - muidenkin kuin PKN:n - sanoituksia ja vaivuin ehkä hetkeksi oman nuoruuteni muistoihin. Olenhan minä elänyt Maukka Perusjätkän, Eppu Normaalin ja Pelle Miljoonan kukoistuksen ajat joskus 1970-luvulla. Punk oli kapinaa silloinkin, mutta silloin sitä (kapinaa) ei sopinut kotona näyttää enkä punkia saanut meillä kotona juuri kuunnella.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Lapasesta lammikkoon
Kevät on tullut melkein huomaamatta. Kesäaika on vaihtunut täällä itäisen euroopan aikavyöhykkeellä ja nyt tätä kirjoittaessani ulkona on lähes +18 astetta lämmintä. Joten on uskottava, että talvi on ohi. Näyttää tuo piha sentään melko kuivalta.
Huomaamatta ei sen sijaan ole jäänyt, että eduskuntavaalit lähestyvät. Pitäisi olla umpikuurosokea ja elää lasikuplassa, jos ei olisi vaaleista tietoinen. Minulla vaalit tulevat jo korvista ulos ja olen niitä kurkkuani myöten täynnä. Olen sentään käynyt äänestämässä ja siten täyttänyt pyhän kansalaisvelvollisuuteni. Ehkä olemassaolo-oikeuteni on nyt sillä lunastettu seuraaviin vaaleihin asti?
Sehän nyt kyllä tiedetään, että Suomen elämä ja todellisuus on entistä enemmän sekaisin seuraavat kuukaudet. Hallitusneuvottelut, oli vaalien voittaja kuka tahansa, tulevat olemaan hyvin hankalat. Tilannetta ei helpota se, että osa hallitusneuvottelijoista on hyvin kokemattomia. Oikeastaan mikään ei lupaa Suomelle hyvää - paitsi kevät.
No, tulipa taas kirjoitettua sanomatta oikeastaan yhtään mitään. Sitähän varten blogit ovat olemassa ja tämähän on vasta toinen kirjoitus tänä vuonna. Eli lukija ei ole vaarassa kyllästyä.
Huomaamatta ei sen sijaan ole jäänyt, että eduskuntavaalit lähestyvät. Pitäisi olla umpikuurosokea ja elää lasikuplassa, jos ei olisi vaaleista tietoinen. Minulla vaalit tulevat jo korvista ulos ja olen niitä kurkkuani myöten täynnä. Olen sentään käynyt äänestämässä ja siten täyttänyt pyhän kansalaisvelvollisuuteni. Ehkä olemassaolo-oikeuteni on nyt sillä lunastettu seuraaviin vaaleihin asti?
Sehän nyt kyllä tiedetään, että Suomen elämä ja todellisuus on entistä enemmän sekaisin seuraavat kuukaudet. Hallitusneuvottelut, oli vaalien voittaja kuka tahansa, tulevat olemaan hyvin hankalat. Tilannetta ei helpota se, että osa hallitusneuvottelijoista on hyvin kokemattomia. Oikeastaan mikään ei lupaa Suomelle hyvää - paitsi kevät.
No, tulipa taas kirjoitettua sanomatta oikeastaan yhtään mitään. Sitähän varten blogit ovat olemassa ja tämähän on vasta toinen kirjoitus tänä vuonna. Eli lukija ei ole vaarassa kyllästyä.
lauantai 14. helmikuuta 2015
Hohhoijjaa ystävänpäivänä
Minä en ole mikään ystävänpäiväihminen. Olen nimittäin melko erakko. Viihdyn yksin paremmin kuin hyvin, mikä ei ole ystävänpäivänä mikään toivottu juttu. Ystävänpäivän viettämisen pakkopulla ei kuitenkaan ole ainoa syy huokailulle, vaan syyt ovat syvemmällä. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille ystäville ja lukijoille
Joitakin kuukausia sitten tein erityisherkkyystestin, joka vahvisti sen, jota olen jo pitkään aavistellutkin. Testi pamahti punaiselle ja minä olen erityisherkkä ihminen. Olen kuten Tumma Eino Leinon runossa. Tosin kuolon kuusikkohon, vainajien varvikkohon en aio mennä. Tahdon nimittäin vähän avarammat kamarit.
Olen astumassa vapaaehtoisesti todelliselle oman sosiaalisuuden puutteeni epämukavuusalueen miinakentälle. Olen nimittäin hakeutumassa opiskelijavaihtoon Norjaan. Norjahan on aika yhteisöllisyyttä arvostava maa. Muistan aiheuttaneeni ensimmäisellä Norjan matkallani melkoista paniikkia vetäytymällä yksinäisyyteen omaan huoneeseeni ja karkoittamalla jopa avustajani pois huoneestani. Lisäksi, kuten olen ymmärtänyt, opiskelijayhteisöissä oletetaan, ettei kaveria jätetä ja että kaikilla on kivaa yhdessä. Hui, melkein pelottaa!
Toisaalta Norja on juuri sitä mitä olen aina halunnut kokea. Tahdon vielä kokeilla, onko minussa samaa uskallusta kuin nuorena. Katuisin loppuelämäni, jos en edes hakisi. Kyllä niillä käytännön asioilla on taipumus järjestyä joko hyvin tai huonosti.
Joitakin kuukausia sitten tein erityisherkkyystestin, joka vahvisti sen, jota olen jo pitkään aavistellutkin. Testi pamahti punaiselle ja minä olen erityisherkkä ihminen. Olen kuten Tumma Eino Leinon runossa. Tosin kuolon kuusikkohon, vainajien varvikkohon en aio mennä. Tahdon nimittäin vähän avarammat kamarit.
Olen astumassa vapaaehtoisesti todelliselle oman sosiaalisuuden puutteeni epämukavuusalueen miinakentälle. Olen nimittäin hakeutumassa opiskelijavaihtoon Norjaan. Norjahan on aika yhteisöllisyyttä arvostava maa. Muistan aiheuttaneeni ensimmäisellä Norjan matkallani melkoista paniikkia vetäytymällä yksinäisyyteen omaan huoneeseeni ja karkoittamalla jopa avustajani pois huoneestani. Lisäksi, kuten olen ymmärtänyt, opiskelijayhteisöissä oletetaan, ettei kaveria jätetä ja että kaikilla on kivaa yhdessä. Hui, melkein pelottaa!
Toisaalta Norja on juuri sitä mitä olen aina halunnut kokea. Tahdon vielä kokeilla, onko minussa samaa uskallusta kuin nuorena. Katuisin loppuelämäni, jos en edes hakisi. Kyllä niillä käytännön asioilla on taipumus järjestyä joko hyvin tai huonosti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)