Ajatuksia vuoden 2016 loppuessa

Minun on näin aluksi pyydettävä anteeksi tämän blogipostauksen synkkää sävyä.

Vuosi 2016 ei ollut kohdallani erityisen hyvä. Sisälsihän se heti alussa suuren unelman eli vaihto-opiskelun Oslon yliopistossa särkymisen. Alkuvuoden runosäkeenä soikin korvissani Mika Waltarin Sinisestä yöstä säkeet: "Kun kaikki minussa huutaa, miten olisi voinut olla ja ohitseni kiitävät tyhjinä elämän ruhtinasyöt."

Sain kuitenkin suoritettua viisi opintopistettä yleisen kirjallisuuden virtauksista sangen kiinnostavalla kokeellisen kirjallisuuden kurssilla. Opiskelut edistyivät siis keväällä ainakin jotenkin. Syyslukukaudella onkin sitten ollut hiljaisempaa, kun ei sopivia kursseja ole ollut. Graduni ei sekään ole edistynyt mainittavasti. Vuoden 2016 kävin Jyväskylän kansalaisopistossa norjan kielen alkeiskurssilla ja opiskelin norjaa Duolingo-sovelluksella. Olen vain ollut niin pöhkö, että tuo Duolingolla leikkiminen on aina jäänyt hyvin myöhäiseen ajankohtaan.

Minun on kesästä lähtien ollut vaikea löytää henkilökohtaista avustajaa, joka sekin on vienyt tätä vuotta huomattavan matalalle. Ne ongelmat eivät ole ratkenneet vieläkään.

Vuonna 2016 jäin pois Keski-Suomen CP-yhdistyksen johtokunnasta. Joten Jyväskylän kokoomus ry on ainoa yhdistys, jossa toimin aktiivisesti tällä hetkellä. En ole kovin hyvä järjestöihminen, mutta en raaskinut kieltäytyä kun yhdistyksen uusi puheenjohtaja pyysi minua Jyväskylän kokoomus ry:n hallitukseen. Tulinhan minä jopa kokoomuksen vihreällä leijonalla palkituksi marraskuussa yhdistyksemme 50-vuotisjuhlassa. Palkitseminen tuntui kieltämättä mukavalta.

Kuntavaalit ovat ensi vuonna tulossa ja minuakin on kysytty ehdokkaaksi, En ole vielä suostunut. Suoraan sanoen en tiedä, onko koko kunnallispolitiikassa vammaisten kannalta enää paljoakaan järkeä. Sosiaali ja terveysasiathan poistuvat kuntien vastuulta sote-uudistuksen yhteydessä vuonna 2019. Jo nyt näkyy, että kuntapoliitikot ovat asiasta enemmän kuin helpottuneita. Sote-asioita ei käsitellä enää näissä vuoden 2017 kuntavaaleissa, vaikka uudistus astuu - sikäli mikäli edes astuu - voimaan vasta vuonna 2019. Poissa silmistä poissa mielestä, Jotenkin sote-palvelujen heavy-usereiden olisi selvittävä tuo lähes puolitoista vuotta ennen soteuudistusta. Kuntavaaliehdokkuudesta pois jääminen tietäisi juitenkin myös lautamiesuran päättymistä.

Onneksi sain vuonna 2016 toteutettua sentään yhden unelmani, kun Suomen miesten lentopallomaajoukkue pelasi Jyväskylässä kaksi harjoitus maaottelua Slovakiaa vastaan kesäkuussa. Kävin katsomassa molemmat ottelut. Omat liikuntaharrastukseni jäivät melko vaatimattomiksi ja keilapallokin kerää pölyä jossakin eteisen nurkassa.

Surullisin asia vuodessa 2016 oli Nopan - mieheni rakkaan opaskoiran - kuolema joulun alla. Siitä toipuminen ottaa oman aikansa.

Opaskoira tähtitaivaalla

Jossakin hyvin kaukana täältä, lähellä sateenkaarisiltaa, on opaskoiran tähtikuvio. Sitä eivät tähtitieteilijät löydä, mutta sen olemassaolon tietävät kaikki, joiden elämässä on joskus ollut opaskoira. Opaskoiran tähtikuvio laajenee jatkuvasti ja sen laajentuminen tuntuu tuskana jokaisen opaskoiran tärkeän ihmisen sydämessä. Opaskoiran tähtikuvioon syntyy uusi tähti aina, kun joku opaskoira kuolee.

Niin kuin kaikki tähdet opastavat merimiehiä, myös opaskoiratähti on opas. Tähtikuvioon syttynyt uusi opaskoiratähti alkaa ensimmäiseksi opastaa maan päälle jättämäänsä käyttäjää uuden opaskoiran luo. Tämänkin tärkeän opastustehtävän se tekee kuten kaiken muunkin – kärsivällisesti, luotettavasti ja rohkaisten.

Tänään opaskoiran tähtikuvioon on syttynyt uusi tähti.

Opas Noppa 12.5.2003 – 15.12.2016

Kiitos, Noppa, kaikesta!

Sangen tavallinen alkulause

Huomasin äsken, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Nyt minulla on kirjoittamattomuuteeni hyvä syy. Olen ostanut uuden tietokoneen ja kaikkihan ihan varmasti tietävät, miten absoluuttisen surkea ja toivoton tumpelo minä olen tietotekniikassa, vaikka olenkin ATK-ohjaajan vaimo. No, nyt on kuitenkin Astrid vaihtunut Agathaan.

Alkuperäinen tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa tietotekniikan helveteistä, mutta kun kerran aloitin, niin mikäpä siitä. Miksiköhän hakkaan tätäkin uuden kannettavan tietokoneen näppäimistöä hullun lailla? Hillitse itsesi nainen!

Jouduin siis uuden tietokoneen myötä alistumaan Windows 10:een, joka näyttää olevan täynnä mitä ihmeellisimpiä härpäkkeitä. En voi sanoa tykkääväni mitenkään erityisesti. Vielä eivät kaikki Astridilla luodut tiedostot ole löytäneet paikkaansa Agathalta, joka on kyllä tekosyy olla käyttämättä uutta tietokonetta johonkin järkevään - eli muuhun kuin Facebookiin ja pasianssien peluuseen.

Tässä vaiheessa pitää antaa asiallinen ja ansaittu kiitos hänelle, kelle se kuuluu. Siis Kiitos Juha Soikkeli. Ilman sinua en olisi edes tässä. Sen minä olen elämässä oppinut, että tietokoneasioissa on hyvä lähteä "merta edemmäs kalaan", Eli ihan perherauhan kannalta on parempi ulkoistaa ATK-käytön ohjaus kodin ulkopuolelle silläkin uhalla, että oma nuijuus, ääliömäisyys ja idioottimaisuus paljastuu ja kaikkitietävyyden kehän keinovalo himmenee.

Se asia, josta minun piti oikeastaan kirjoittaa, saa nyt jäädä tuonnemmaksi. Mutta kyllähän kunnallisvaaleihin on vielä aikaa.

Lopuksi pari kuvaa kesän suurimmasta ilon aiheestani: postissa saapuneesta ja pistokkaasta itse juurrutetusta joulukaktuksesta. Annukka lähetti pistokkaan postissa. Kiitos.

Ikälopun iltamietteet auringon laskun kehältä

Viime päivinä olen havahtunut ajattelemaan ikääntymistä. Lähinnä kaksi asiaa on herättänyt minussa tällaista pohdintaa.

Ensiksikin: tiedät olevasi vanha, kun sinua teititellään. Oikeastaan teitittelystä voit päätellä, että olet hyvin vanha. Se taas tarkoittaa, että olet paljon vanhempi kuin 33-vuotias, joka oli aikanaan enoni nuoruudessa, ja hänen mielestään, ollut se toivottoman vanhuuden rajapyykki. Mistä huomasin nyt tulleeni vanhaksi? Minut havahdutti teitittelyyn viimeksi avoimeksi ilmoittamani henkilökohtaisen avustajan työopaikka. (Tosin myös uudet invataksinkuljettajat, jotka aloittavat työuraansa, teitittelevät minua nykyään.) Nyt tällä hakukierroksella työnhakijat ovat teititelleet minua sekä hakemuksina olevissa sähköpostiviesteissä että työhaastatteluissa. Minun on pitänyt ihan käskeä hakijaa sinuttelemaan itseäni, joka on tietysti aiheuttanut hienoista vaivaantumista, kun en minä nyt sentään omasta mielestäni niin vanha ole.

Toinen ikääntymisen indikaattori, joka kumoaa tuon edellisessä virkkeessä esittämäni väittämän, on, että jossakin vaiheessa alat miettiä jonkun vaatteen tai asusteen sopivuutta ikäsi kannalta. Niin kävi minulle tänään ollessani valitsemassa uusien silmälasien kehyksiä. Minulla oli kaksi hyvää ja lähes täydellistä vaihtoehtoa. Toinen kehys oli kirkkaan turkoosi. Toinen näistä kehyksistä oli vaalea, hennon vihreä ja lähes väritön. Siinä sitten tulin sanoneeksi ääneen turkoosista vaihtoehdosta, että "onkohan tämä parin vuoden päästä liian nuorekas?" Oikein hämmästyin itseäni, kun kiinnitin huomioni siihen, mitä muut minusta ajattelevat. Vasta muutama vuosi sittenhän suorastaan mottoni oli: "Mitä räväkämpi sen parempi". No isä taitaisi tuumata tähän, että vuosi vanhan vanhentaa - kaksi lapsen kasvattaa.

Ajatus omasta vanhenemisestani ei silti ole lainkaan ahdistava. Se on pikemminkin levollinen. Näinhän asioiden pitääkin mennä. Aika kulkee ainoastaan eteenpäin, eikä koski käänny vastavirtaan.

Olipa hyvä lentopalloviikonloppu.

Suuri unelmani toteutui viikonloppuna, kun pääsin katsomaan Suomen miesten lentopallomaajoukkueen pelejä Slovakiaa vastaan täällä Jyväskylässä. Päätin nauttia koko rahan edestä, kun siihen kerrankin oli mahdollisuus, ja ostin liput molemmille päiville. Kuljetusjärjestelyt sujuivat hyvin, kun invataksit tulivat ajoissa.

Pääsinkin seuraamaan joukkueiden verryttelyjä puoli tuntia ennen ottelujen alkua. Sekin oli elämys, sillä joukkueiden verryttelyä ei näytetä televisiossa. Tuo verryttely muistutti meditaatiota, kun pelaajat olivat niin syvästi keskittyneitä tulevaan peliin. Sitten yhtäkkiä näytti siltä, kuin lentopalloilijat olisivat joutuneet keskelle lentopalloraesadekuuroa alkaessaan kopitella. Tuota kelta-sini-valkoista pallosadetta oli kiva katsella. Taisipa pallo tulla muutaman kerran sinne "kanakoppiin", johon meidät pyörätuolia käyttävät katsojat oli sijoitettu.

Tuo pyörätuolikatsomon sijoitus välinevarastoon olikin ainoa vähän negatiivinen asia koko lentopalloviikonlopussa. Olisi ollut parempi olla siellä missä muukin yleisö oli. Nyt ei näkyvyys ollut paras mahdollinen, koska välinevarastosta oli vain kapeahko aukko kentälle, jota kentän laidalla vastapäätä katsomoa olevat mainostaulut vielä entisestään kavensivat. Jos en olisi ollut sähkärissä, jossa on hissi, enpä olisi nähnyt juuri mitään. Myös akustiikka oli "kanakopissa" aika huono. Välillä ei selostuksesta tahtonut saada selvää.

Ottelut menivät tasapuolisesti, kun Suomi voitti ensimmäisen ottelun 3-2 ja Slovakia voitti toisen 2-3. Kummassakin ottelussa pelattiin viisi erää, vaikka lauantain ottelu oli jo neljännen erän jälkeen 3-1. Sunnuntaina viides erä oli ihan normaali, kun erät olivat menneet tasan 2-2. Hyvä, että oli pitkät ottelut, kun kerrankin maajoukkueet oli saatu tänne Jyväskylään.

Minä pidän lentopallosta siksi, että se on niin selkeää ja siten niin helppoa seurata ja kannustaa. Kädet tosin hiukan kipeytyivät paljosta taputtamisesta, mutta se, jos mikä, on ansaittu vaiva.

Tietysti viikonlopun kruunasi fanitapaaminen ja yhteiskuvat suosikkipelaajieni kanssa. Aivan varma olen siitä, että seuraan alkavaa Maailmanliigaa, jos mahdollista, vielä innokkaammin kuin tähän saakka.

Lentopallohan on siis taidetta!

Toisin suunniteltu kevät

Tuossakin otsikossa olisi hyvä kirjan nimi: "Toisin suunniteltu kevät". Ehkä saan käsikirjoitustakin edistettyä, kunhan ensin saan yhden kurssityön kirjoitettua. Miten minusta nyt tuntuu siltä, kuin kirjoittaisin väärään blogiin. Toisaalta. Ei kai se niin kovin suuri "synti" ole, jos sama kirjoitus on kahdessa blogissa. Omianipahan kirjoitan.

Siis tästä keväästä piti tulla toisenlainen. Mutta koska maidon lattialta nuoleminen ei näillä lihaksilla kannata, olen päättänyt jatkaa tässä elämässä eteenpäin. Ehkä pois otettu mahdollisuus palaa vielä. Olenhan sitä varten opiskellut koko kevään kansalaisopistossa ja älypuhelinsovelluksen avulla tablettitietokoneella. Toisesta kansalaisopiston kurssista on siis ollut jotakin hyötyä.

Nyt olen taas vammaisjärjestötoiminnasta "virkavapaalla". Yhdistystoiminta ei ole minua varten. On kyllä ihan kiva olla hyödyllinen ja tehdä, mitä pyydetään. Mutta eiköhän se nyt ollut siinä. Virkistystoimintaan minusta ei ole, kun minulla on ihan omat kivat.

Puoluepolitiikkakin on alkanut arveluttaa. Kunnallisvaalit ovat ensi vuoden huhtikuussa, mutta en ole varma, voinko omantunnonsyistä lähteä enää ehdokkaaksi. Varmaa ei ole sekään, otetaanko minua enää ehdokkaaksi, kun olen niin monissa kunnallisvaaleissa ollut ehdokkaana pääsemättä kuitenkaan läpi. Hurtti ruutini on päässyt aika pahasti kastumaan, enkä vieläkään jaksa myydä itseäni. Sehän on selvää, että kasvoni ovat kuluneet. Varmaa kuitenkin on, että puoluetta en vaihda. Mihinkä se vaihtamalla paranee, kuten äidilläni oli tapana sanoa. Kesäkuun puoluekokousta odotan kiinnostuneena, vaikka en Lappeenrantaan olekaan lähdössä. Muuttuuko mikään,

jos puolueessa puheenjohtaja vaihtuu?

Ei tästä taaskaan kovin myönteinen kirjoitus tullut. Kesäkuussa kuitenkin olen suunnitellut meneväni Jyväskylän monitoimitalolle katsomaan, kun Suomen ÄIJÄT pelaavat lentopalloa, ja laulamaan kurkku suorana Maamme-laulua.

Ehkä jätän tämän postauksen vain tähän blogiin.

Alla on uusin rullatuolini. Norsut eivät ole viime aikoina juuri lisääntyneet.