Viime päivinä olen havahtunut ajattelemaan ikääntymistä. Lähinnä kaksi asiaa on herättänyt minussa tällaista pohdintaa.
Ensiksikin: tiedät olevasi vanha, kun sinua teititellään. Oikeastaan teitittelystä voit päätellä, että olet hyvin vanha. Se taas tarkoittaa, että olet paljon vanhempi kuin 33-vuotias, joka oli aikanaan enoni nuoruudessa, ja hänen mielestään, ollut se toivottoman vanhuuden rajapyykki. Mistä huomasin nyt tulleeni vanhaksi? Minut havahdutti teitittelyyn viimeksi avoimeksi ilmoittamani henkilökohtaisen avustajan työopaikka. (Tosin myös uudet invataksinkuljettajat, jotka aloittavat työuraansa, teitittelevät minua nykyään.) Nyt tällä hakukierroksella työnhakijat ovat teititelleet minua sekä hakemuksina olevissa sähköpostiviesteissä että työhaastatteluissa. Minun on pitänyt ihan käskeä hakijaa sinuttelemaan itseäni, joka on tietysti aiheuttanut hienoista vaivaantumista, kun en minä nyt sentään omasta mielestäni niin vanha ole.
Toinen ikääntymisen indikaattori, joka kumoaa tuon edellisessä virkkeessä esittämäni väittämän, on, että jossakin vaiheessa alat miettiä jonkun vaatteen tai asusteen sopivuutta ikäsi kannalta. Niin kävi minulle tänään ollessani valitsemassa uusien silmälasien kehyksiä. Minulla oli kaksi hyvää ja lähes täydellistä vaihtoehtoa. Toinen kehys oli kirkkaan turkoosi. Toinen näistä kehyksistä oli vaalea, hennon vihreä ja lähes väritön. Siinä sitten tulin sanoneeksi ääneen turkoosista vaihtoehdosta, että "onkohan tämä parin vuoden päästä liian nuorekas?" Oikein hämmästyin itseäni, kun kiinnitin huomioni siihen, mitä muut minusta ajattelevat. Vasta muutama vuosi sittenhän suorastaan mottoni oli: "Mitä räväkämpi sen parempi". No isä taitaisi tuumata tähän, että vuosi vanhan vanhentaa - kaksi lapsen kasvattaa.
Ajatus omasta vanhenemisestani ei silti ole lainkaan ahdistava. Se on pikemminkin levollinen. Näinhän asioiden pitääkin mennä. Aika kulkee ainoastaan eteenpäin, eikä koski käänny vastavirtaan.
