Arvostettu ja kunnioitettu Kalle!
En eläessäsi koskaan kirjoittanut sinulle ainuttakaan kirjettä. Mutta nyt, vaikka kukaan ei tule minulta muistokirjoitustasi pyytämään, omistan sinulle tämän kirjemuotoisen blogipostauksen.
Aamulla kuulin radion uutisista sinun siirtyneen ajasta ikuisuuteen, mitä se ikuisuus sinulle sitten tarkoittaakaan. Ehkä järkytyin kuulemastani. Ainakin tulin surulliseksi. Näin siitäkin huolimatta, etteivät välimme olleet parhaat mahdolliset. Sinä olit taistelija, mutta minä en (ehkä tarpeeksi tai oikealla tavalla).
Muistan, kuinka tapasimme Ylöjärvellä SPR:n kontaktileirillä yli 40 vuotta sitten. Silloin sain sinulta Kynnys-lehden, johon oli painettuna YKn vammaisoikeuksien julistus, eikä mikään ollut koskaan enää niin kuin ennen. Tuosta kontaktileiristä kului muutama vuosi ennen kuin historian opettajani suorastaan käski minun mennä Kynnys ryn Jyväskylän toimikunnan kokoukseen. Minusta tuli jonkinlainen kynnysaktiivi ainakin täällä periferiassa. Olimme aika paljon toistemme kanssa tekemisissä vuosien mittaan ja ehkä liiankin usein kyseenalaistin ajatuksiasi. En tiedä, oliko sinulle helpotus, kun minä jäin Kynnyksen toiminnasta kokonaan pois.
Siitä kaikesta huolimatta haluan sinun tietävän siellä jossakin, että arvostan ja kunnioitan sinua hyvin paljon. Olin riemuissani, kun sinut valittiin kansanedustajaksi silloin vuonna 1983. Yhtälailla olin pettynyt, kun et tullut enää uudelleen valituksi seuraavissa eduskuntavaaleissa.
Ilman sinua meillä Suomen vammaisilla ei olisi vammaispalvelulakia eikä ympäristömme olisi niin esteetöntä kuin se on nyt.
Kiitos kaikesta. Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin yksikin ihminen hänet muistaa. Minulle sinä elät aina. Olkoon taivaasi esteetön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti