sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Lentopalloa Savossa

Eilen sain oikein mahtavan piristyksen tähän kohtalaisen hämäräperäiseen syksyyn, kun pääsin pienelle matkalle Siilinjärvelle. Ei, rakas lukijani, en käynyt Kunnonpaikassa. Ainakin henkisesti olin hyvin kaukana sieltä. Matkani aihe oli lentopallon mestaruusliigan kärkiottelu Savo-Volley - Loimaan Hurrikaani, jota seuraamaan minut kutsui Ojansivun Lelu. Tuo ottelu oli tämän syksyn valopilkku ja valopilkkuna jopa suurempi ja kirkkaampi kuin kirjani julkaiseminen. Ainahan on hyvä päästä vaihtamaan maisemaa, kun uusi maisema on mielenkiintoinen. Kyllä sitä kotiseiniä ehtii ja joutaa  katsomaan aivan tarpeeksi.

Savo-Volley voitti melko tasaisen ottelun 3-2, kun erät menivät vuorotellen kummallekin joukkueelle Savo-Hurrikaanit-Savo-Hurrikaanit-Savo. Vaikka olen aivan varma siitä, että hallissa kenttäpuoliskolla ei ole mitään vaikutusta pelin kulkuun, niin jotenkin kummasti kunkin erän nimiinsä vienyt joukkue pelasi aina sillä kenttäpuoliskolla, jossa me istuimme. Olin iloinen siitä, että peli kesti täydet viisi erää. 

Olin myös iloinen sellaisesta pikkuseikasta, että Savo-Volleyn syöttövuoroilla soi kannustuksen tahdittajana minun rakastamani Ievan polkka. Kannustuskappaletta piti tosin muutaman kerran kuunnella ennen kuin se tuttu melodia sieltä rytkeen alta löytyi.

Ottelun jälkeen pääsin juttelemaan arvostamieni pelaajien Lelu Ojansivun ja Antti Ropposen kanssa. Olinhan halunnut nähdä juuri heidät verkon vastakkaisilla puolilla. 

56-vuotias kääkkä ei muuten ole ollenkaan liian vanha käyttämään suosikkijoukkueensa pipoa ja kaulaliinaa. Niin kuin laulussa lauletaan: "Voi, kun pian tulis pakkanen!"

Vielä kiitos Coronaria Medicalle, Taksiliikenne T.Salonmaalle, joka söi kisamakkaran minunkin puolestani, tasaisesta ja varmasta kyydistä sekä Kovasen Satulle seurasta, apuna olosta ja kuvista.



lauantai 10. marraskuuta 2018

Jotakin esteettömyydestä

Ehkä tämäkin teksti kuuluisi tuonne toiseen blogiini. Ajatus tälle kirjoitukselle syntyi eilen julkaistusta e-kirjastani.

Esteettömyyskin on nimittäin vähintään 2-piippuinen juttu. Se, mikä on esteetöntä yhdelle ei välttämättä ole sitä toiselle. Minä olen aina pitänyt sähköistä kirjaa esteettömänä. Olen iloinen siitä, että Kustannus Aarni julkaisi minun kirjani e-kirjana. Tai sitten yritin vain lääkitä pettymystäni - ettei se ehkä kustantajan mielestä ole tarpeeksi myyvä perinteisenä, kovakantisena kirjana - toisella ajatuksella, että sähköisenä kirjani on näkövammaisten tavoitettavissa. Onhan näkövammaisellakin oikeus ostaa oma kirja! Mutta jo eilen sain kyselyjä siitä, onko kirjaani saatavilla perinteisenä kirjana. Jouduin siis vastaamaan näille kysyjille kieltävästi. Ainakin opin, ettei e-kirja ole aina esteetön eikä kaikille saavutettava. Enkä edes tiedä, onko tavallinen e-kirja sitten esteetön edes näkövammaisille.

Esteettömyys herättää voimakkaita ja usein vastustavia reaktioita. Klassisimpia esimerkkejä fyysisen esteettömyyden ristiriitaisuudesta ovat ehkä tasoerot. Meille liikuntavammaisille pienetkin tasoerot saattavat olla suoranaista myrkkyä, mutta näkövammaisia pienet tasoerot saattavat olla jopa hyödyksi.

Esimerkkinä jopa kiroiluttavasta risteyksestä on ihan lähellä sekä ajallisesti että paikallisesti. Itse meinasin eilen kaatua peräti kahdesti, kun ylitin kiikkerällä, 6-pyöräisellä sähköpyörätuolillani kotikatuani. Suojatieltä jalkakäytävälle noustessani sähköpyörätuolini keuli oikein kunnolla, vaikka vauhtia oli hyvin vähän jopa absoluuttisella mitta-asteikolla. Oli ihan hiivatin pelottavat sekunnit, kun tajusin sähköpyörätuolini killuvan vain kahden takimmaisen pyörän varassa.

Tuo sama risteys on juuri tuon selvän tasoeron vuoksi näkövammaiselle varmasti suorastaan ihanteellinen, Risteyksen tuntee valkoisella kepillä ja myös opaskoira osoittaa sen hyvin.

Esteettömyysasioissa pitäisi löytää se kuuluisa kultainen keskitie. Minun mielestäni se löytyy suhteellisen helposti vain sitä kautta, että erilaisia vaihtoehtoja on tarjottavissa. Miksi esimerkiksi kevyenliikenteenväylien ja ajoradan väliin ei voi tehdä samanlaisia karhennuksia kuin maanteiden reunoissa olevat heräteraidat? Ne tuntuisivat valkoiseen keppiin auttaen näkövammaisia.

Kirjoissa ainoa vaihtoehto taitaa olla kirjoittaa niin kiistämättömän hyvä kirja, että sen myyvyyteen kovakantisena paperikirjana uskoisi myös kustantaja.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Kirje Kalle Könkkölälle

Arvostettu ja kunnioitettu Kalle!

En eläessäsi koskaan kirjoittanut sinulle ainuttakaan kirjettä. Mutta nyt, vaikka kukaan ei tule minulta muistokirjoitustasi pyytämään, omistan sinulle tämän kirjemuotoisen blogipostauksen.

Aamulla kuulin radion uutisista sinun siirtyneen ajasta ikuisuuteen, mitä se ikuisuus sinulle sitten tarkoittaakaan. Ehkä järkytyin kuulemastani. Ainakin tulin surulliseksi. Näin siitäkin huolimatta, etteivät välimme olleet parhaat mahdolliset. Sinä olit taistelija, mutta minä en (ehkä tarpeeksi tai oikealla tavalla).

Muistan, kuinka tapasimme Ylöjärvellä SPR:n kontaktileirillä yli 40 vuotta sitten. Silloin sain sinulta Kynnys-lehden, johon oli painettuna YKn vammaisoikeuksien julistus, eikä mikään ollut koskaan enää niin kuin ennen. Tuosta kontaktileiristä kului muutama vuosi ennen kuin historian opettajani suorastaan käski minun mennä Kynnys ryn Jyväskylän toimikunnan kokoukseen. Minusta tuli jonkinlainen kynnysaktiivi ainakin täällä periferiassa. Olimme aika paljon toistemme kanssa tekemisissä vuosien mittaan ja ehkä liiankin usein kyseenalaistin ajatuksiasi. En tiedä, oliko sinulle helpotus, kun minä jäin Kynnyksen toiminnasta kokonaan pois.

Siitä kaikesta huolimatta haluan sinun tietävän siellä jossakin, että arvostan ja kunnioitan sinua hyvin paljon. Olin riemuissani, kun sinut valittiin kansanedustajaksi silloin vuonna 1983. Yhtälailla olin pettynyt, kun et tullut enää uudelleen valituksi seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Ilman sinua meillä Suomen vammaisilla ei olisi vammaispalvelulakia eikä ympäristömme olisi niin esteetöntä kuin se on nyt.

Kiitos kaikesta. Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin yksikin ihminen hänet muistaa. Minulle sinä elät aina. Olkoon taivaasi esteetön.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Minäkään en tiedä, mikä minusta tulee isona.

Vältinpäs melkein otsikon plagioinnin. Mutta kuten Marjan blogi, tämäkin blogipostaus käsittelee kouluttautumista ja opiskelua. Olen jo muutaman kuukauden yllättänyt itseni pohtimasta sitä, kuinka kiva olisi opiskella jotakin täysin uutta ja erilaista mitä olen aikaisemmin opiskellut.

Tänään sitten kävin Jamk:n sivuilla etsimässä tietoa oikeustradenomin koulutuksesta. No eihän siellä tietenkään ole sitä. Siellä oli vain liiketalouden ja tietojenkäsittelyn tradenomin koulutukset, joista kumpikaan ei kiinnosta pätkääkään ainakaan nyt, kun luin, mitä ne koulutukset sisältävät. USCH!!! Juuri noita aineitahan vihasin kauppaopistossa.

No, miksi ei sitten enää yliopisto? Kiinnostus Jyväskylän yliopistoon on nyt aivan loppu. Minä, laiska paskiainen haluaisin tuloksia nopeammin, mutta vähemmällä vaivalla.Siihen mitä haluaisin, minulla ei taida olla edellytyksiä.

Pää vaan hajoaa tähän nykyiseen mitään tekemättömyyteen ja pysähtyneisyyteen. Haluan löytää uudesta lähteestä raikasta vettä!

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Kun vuosi vaihtuu jälleen toiseen

On aika katsoa taakse.

Vuosi 2017 alkoi ihanalla puolispontaanilla taidenäyttelymatkalla Heinolaan. Heinolan kirjastossa oli tammikuussa esillä Merituuli Laihon maalauksia. Oli ihana tavata Meku vuosikymmenten jälkeen. Otaksun röyhkeästi, että tunne oli molemmin puolinen. Kristian oli kuskina niin kuin monesti ennenkin. Näyttelyn jälkeen nautimme hyvää kiinalaista ruokaa.

Helmikuussa aloitti uusi henkilökohtainen avustaja. Se olikin melkoinen helpotus, vaikka käytänkin avustajaa lähes pelkästään huushollihommiin. Puhdas koti kerran viikossa on ihan kiva asia.

Maaliskuussa tapahtuikin sitten kaksi hyvin merkittävää asiaa. En osaa sanoa, kumpi niistä on merkittävämpi. Kuitenkin ne tapahtuivat peräkkäisinä päivinä. 26. päivä oli Jyväskylän kirjamessut, ja ne osoittautuivat suorastaan kohtalokkaaksi vuosia kesken olleelle kirjan kirjoittamisprojektilleni. Minulta kysyttiin päin naamaa: "Oletko lukija vai kirjoittaja." Löysin kustantajan, joka vieläkin uskoo käsikirjoitukseeni. Kyllä maailmassa on outoja ihmisiä.
Se toinen hyvä ja tärkeä asia on keltainen olento, joka tassutteli ovestamme seuraavana päivänä. Opaskoira Camry oli tullut taloon. Camryn tulo oli suunnaton helpotus etenkin miehelleni.

Huhtikuussa oli kuntavaalit. Ne olivat ehdottomasti viimeiset vaalit, joissa olen koskaan ehdokkaana. Samoin huhtikuussa ajoin viimeisen vammaispalvelulain mukaisen kuljetuspalvelumatkani. Se on mahdollista, koska voin tehdä kaikkea haluamaani kotoa käsin, eikä mikään laki pakota vammaisia käyttämään vammaispalveluita.

Toukokuu meni kirjoittaessa. En saanut haluamaani lautamiespaikkaa.

Kesäkuussa minä, mieheni ja veljeni olimme katsomassa lentopallon maailmanliigan pelejä Hartwall-areenalla Helsingissä.

Heinäkuun alussa oli tehostettu fysioterapia jakso. Koko kesä oli niin kylmä ja sateinen, ettei jyväsjärven ympäri ajosta tullut tänä kesänä mitään. Heinäkuussa emme myöskään käyneet tapamme mukaan Kaustisella. Siitä viikosta tulikin todellinen lomaviikko, kun sekä henkilökohtainen avustaja, fysioterapeutti ja lymfaterapeutti olivat yhtä aikaa lomalla. Viikkoon ei ollut minkäänlaisia velvollisuuksia.

Elokuussa oli aika tavallista arkea, joka kului lähinnä lukiessa ja kirjoittaessa. Poistin poliittisen Facebook-sivuni, koska en ole enää poliittinen henkilö.

Syyskuun kohokohta oli vammaisoikeuksien ajokortti luento, jota olin kuuntelemassa. En vielä luopunut tutkinnon suoritusoikeuksistani, vaikka yliopiston rehtoriksi valittiinkin minua nuorempi henkilö. Syyskuun lopulla tuli hallinto-oikeudesta hylkäävä päätös. Joku muu olisi jo luovuttanut, mutta minä toivon jonkun nuoren vaikeavammaisen pääsevän joskus kansainväliseen opiskelijavaihtoon. Vain siksi suostuin valittamaan vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Lokakuu oli nimensä mukainen.

Samoin taisi olla marraskuukin. Kirjoittamista lukuun ottamatta mitään mainittavaa ei tapahtunut.

Joulukuussa oli sentään joulu, mutta ei muuta. Pari kertaa kävin jouluostoksilla. Yritin lukea tuota kirjapinoa matalammaksi, mutta en onnistunut siinä kovinkaan hyvin.


sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Jouluna

En ole moneen vuoteen kirjoittanut joulupostausta, koska en ole jaksanut avata tietokonetta. Nyt ajattelin kuitenkin sellaisen pitkästä aikaa kirjoittaa. Olkoon sinun joulusi hyvä ja onnellinen - oman näköisesi.

Minun jouluaattooni kuuluu joulurauhan julistuksen kuuleminen ja haudalla käynti. Joulukuusta meillä ei ole nykyään edes parvekkeella, mutta tonttuja on sitäkin enemmän. Syömme tavallisesti hyvin ja pitkään, mutta tänä vuonna ei jouluaattona ole ollut oikein nälkä. Mistähän sekin nyt johtuu? Taas tuli mukavia joululahjoja. Sain mm. joulupäivän välttämättömyyden eli kirjan. Ilman kirjaa ja keltaista jaffaa ei joulupäivä onnistu. Kirja on tärkeämpää kuin suklaa, joka sekin tietysti on melko tärkeä osa jouluani.

Lopuksi jouluisia kuvia joululta 2017.




tiistai 22. elokuuta 2017

Tämmöinen tiistai

Olipa päivä. Takana huonosti nukuttu yö. (Onneksi yölukemisena oleva kirja loppuu tänään ja keinutuolikopla karkaa ulkomaille.)
Aamupäivällä lymfaa sähköpyörätuolissa istuen. Sitä ennen nahkatakkini katosi ja jouduin lähtemään ilman takkia. Takki onneksi löytyi kotiin palattua toisesta naulakosta.
Enpä ole syönyt muuta kuin jäätelöä ja perunapiirakan. Ei muka ehdi ja pakastimeen täytyy tehdä tilaa mustia viinimarjoja varten, joita huomenna tulee 5 kg. Ei, me emme tee niistä mehua, kun minä syön ne jugurtissa ilman sokeria.
Uusi Facebook-kaveri Oscar suorastaan haastoi pohtimaan sanaa vammainen. Se on mielestäni aivan hyvä sana. Se on muuten huomattavasti arvoneutraalimpi sana suomeksi kuin englanniksi tai vaikka norjaksi. Suomen kielessä vammaiset eivät ole epä-jotakin. (invalid = epäkelpo, disabled = kykenemätön)
Sain lisäksi kivaa sähköpostia, vaikka se ei tule päästämään helpolla.