Joitakin viikkoja sitten eräs avustaja kertoi löytäneensä kirpputorilta mieleisensä seinäkellon. Siitä inspiroituneena aloin miettiä erästä Koivulan keittiössä ollutta seinäkelloa ja pyysin mainittua avustajaa ottamaan esiin erään pahvilaatikon, jossa muistelin tuon kellon olevan. Tarkoittamaani kelloa ei laatikosta kuitenkaan löytynyt. Se lienee perinnönjaossa päätynyt jommalle kummalle veljelleni. Hyvä niin. Laatikosta löytyi toinen seinäkello, jolla on itselleni vielä etsimääni keittiön kelloa suurempi tunnearvo. Tuo kello oli ollut vuodesta 1966 ensin lapsuudenkotini olohuoneessa Saihokadulla ja sen jälkeen Koivulan, jonne muutimme vuonna 1980, olohuoneessa Tikkakoskella.
Kun sain tuon seinäkellon oman olohuoneemme seinälle, ei se lähtenytkään heti käyntiin. Sen heiluri riippui paikallaan liikkumatta. Ei kuulunut rauhoittavaa raksutusta eikä lyöntiääntä. Kuitenkin tuntui, että kello olisi käynyt salaa jonkin haamun voimalla, sillä sen viisarit muuttivat asentoaan itsekseen. Se ei kuitenkaan toiminut ihmissilmin havaittavalla tavalla. Ensin ajattelin viedä seinäkellon korjattavaksi jollekin "vanhan kansan kellosepälle", kunhan ehtisin ratkaista sen kuljetuksen niin, ettei se vaurioituisi kuljetuksen vuoksi enää enempää. Tuo kello on kuitenkin hyvin kaunis jo itsessään, vaikka se ei kävisikään. En siis pitänyt sen huoltoa kovinkaan kiireellisenä asiana.
Eilen, kun olisi ollut vanhempieni kruununtimanttihääpäivä, kellon heiluria tökättiin ja kello lähti kuin lähtikin käyntiin. Iltapäivällä pyysin avustajaa asettamaan sen oikeaan aikaan. Annoin ohjeeksi siirtää minuuttiviisaria puoli tuntia eteenpäin ja odottamaan aina kellon lyöntien ajan ennen kuin siirtää minuuttiviisaria uudestaan. Nyt tuo rakas seinäkello yllätti minut todella. Se lyö puolet tunnit oikein, mutta täysien tuntien kohdalla se ei piittaa oikeasta ajasta tuon taivaallista, vaan lyö tasatunnit oikea-aikaisesti miten sitä sattuu kulloinkin huvittamaan. Mitäpä väliä sillä oikeastaan on? Oikean ajan voi tarkistaa talon muista kelloista, kännykästä, tietokoneista tai vaikka sähkäristäni. Minun seinäkelloni on persoonallisuus, jolla on ilmiselvästi huumorintajua. Eihän meillä pärjää kukaan eikä nyt ilmeisesti mikään ilman huumorintajua.
Me muutimme tähän asuntoon vuonna 1995. Mutta vasta nyt tunnen olevani kotona.
