Tätä kirjoittaessani on taas tuo taianomainen jouluyö. On se vaan melko ihmeellistä, kuinka juhla vain tulee silloinkin kun ei alunperin yhtään juhlalta tunnu. Tänäänkin meinasi hermo mennä, kun en löytänyt sinitarraa. Vanhat posliiniset joulutontut pitää kiinnittää sinitarralla, ettei Noppa huiski niitä hännällään lattialle. Etsin sinitarraa pitkään täältä työhuoneesta ja keittiöstä, mutta sitten tulikin jo veljeni vaimonsa ja poikansa kanssa hakemaan meitä hautausmaalle isän ja äidin haudalle.
Löytyihän se sinitarrakin, kun tulimme takaisin ja muistin yhtäkkiä sen olevan eräässä pienessä laatikossa.
Tämä olikin jo 26. joulu, kun teimme hautakynttilöistä ristin äidin haudalle ja isälle se oli 13. hautakynttiläristi. Haudalla käynnistä on tullut meidän ja veljeni perheen yhteinen jouluperinne. Aniharvoin ja vain kovimmilla tulipalopakkasilla siitä perinteestä on poikettu.
Mistä se ylimaallinen joulurauha ja onnellisuus sitten tulee? En tiedä, mutta jossakin vaiheessa, viimeistään nyt, vain huomaan että nyt on joulu. Aamulla tuli radiosta hauska hyvän joulun toivotus metsän eläimille jotenkin siten, että pärjätään ja sätkitään, mutta nyt on sentään joulu.
Toivotan sinulle, joka tätä luet, rauhallisen onnellista ja mielen tyynnyttävää jouluiloa.
