Syksy on kulunut teatterikerhon ja sukututkimuskurssin merkeissä maiseman kahden harmaan välissä. Tekemistä ei ole puuttunut, vaikka viitseliäisyyttä voisikin olla enemmän. Mitään pakkoa tehdä mitään ei ole olemassa. Onkohan tämä nyt sitä leppoistamista, josta nykyään niin paljon puhutaan? Tämä on aika hyvä olotila.
Nyt vain ajatus vähän takkuaa, eikä tästä blogitekstin kirjoittamisesta tule oikein mitään. Joten jätän tämänkin pakkoyrittämisen sikseen, ja annan tilaa Aaro Hellaakoskelle, jonka kokoelmasta Sarjoja olevasta runosarjasta nimeltä marraskuuta löysin seuraavan haikean runon, jossa mielestäni marraskuusta on sanottu kaikki. Nyt tosin ei ole enää harmaata, vaan tummansinistä.
Paenneet on ne, muuttolintujen äänet
viimeisetkin ja muut
suviset vieraat, suviset suut.
Yksinäisyys, näinköhän yksin jäänet
jälelle, kuin nuo riisutut puut,
joille on routa jo tuttu.
Viileä juttu
on tämä päivä ja karu sen kieli,
sisältäen vähän harmajaa,
rippusen jotain punertavaa
ja mustana viiruna metsän pieli.
Päiväkö? Ei, tämä on joku muu
tummuva illansuu.
Kenelle raivaat?
kysyy huuli.
Kujat on märät, ja märät on taivaat,
niitten välissä vain vilu tuuli,
jonka kyljet on kovat.
Et sitä kiellä. Et sano: ei niin.
Elät kuin ennenkin, enemmän antain,
vaikenevammin taakkasi kantain
hengität, hengität tuulen seiniin.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
maanantai 7. marraskuuta 2011
Nupista viiraa
Minulla saattaa nyt melko pahasti viirata nupista, koska haluaisin aloittaa käsityön ja tarkemmin sanottuna pienen ryijyn tai ryijytyynyn. Siis minä, jolla on vain yksi toimiva peukalo, joka sekin on keskellä kämmentä. Siis minä, joka inhosin koulussa "rättikässää" niin paljon, että vaihdoin valinnaisaineeksi luiskahtaneen tekstiilikäsityön kauppaoppiin koulunkäyntiavustajanani toimineen veljeni jouduttua setvimään ompelukoneen langat ainakin sen sata kertaa.
Kenenkähän järjen jättiläisen todella briljantti kuningasidea oli laittaa CP-vammainen opettelemaan tekstiilikäsityötä? Minä sain "ehdot" tekstiilikäsityöstä ja ompelin ryijytyynyä kesämökillä koko kesän. Alkujaan siitä ryijytyynystä piti tulla vauvan peitto, mutta opettaja teki sen sitten sohvatyynyksi. Hyi hitto, yksivärinen vaaleanpunainen sohvatyyny! Olikohan opettajan suunnitelmien takana joku seksuaalispoliittinen kannanotto tuolla tiedostavalla 70-luvulla.
Nyt siis todellakin haluaisin tehdä pienen ryijyn (noin 50 x 50 cm) tai ryijytyynyn siitäkin huolimatta, että se ei ole hyväksi minun niska-hartiaseudun lihaksilleni. Eihän se nyt voi olla sen kuluttavampaa kuin Facebookissa notkuminen, sukututkimus tai blogin kirjoittaminenkaan. Sormiani aivan kirjaimellisesti syyhyttäisi tehdä jotakin luovaa mutta sanatonta. Ryijyä suunnitellessa saisin taas sommitella värejä ja erilaisia muotoja. Lankoja olisi helpompi työstää kuin huovutusvillaa, ja onhan minulla lisäksi tämä hyvä pöytäkin, jonka ääressä onnistuisi varmastikin myös luova työ.
Voipahan tuo tietysti olla, että sekin innostus katoaisi kuin tina tuhkaan ja tämä voisi tapahtua aika nopeasti.Siinäpä vaan osoittautuisin äitini tyttäreksi. Äidilleni kaikki käsityöt olivat kuin tervan juontia. Muistan eräätkin tossut, joita äitini teki minulle joululahjaksi, ja joita ennen joulua hänelle ahkerasti kiikutin, tai keittiöpyyhkeet, joista minun piti aina häntä muistuttaa "Hei tee nyt noita. Mä muutan kohta pois kotoa." Olen siis varautunut siihenkin, että ryijyntekeleeni viereksii vuosikaudet jonkun komeron perukoilla koituen loppujen lopuksi ehkä jopa perikuntani kyseenalaiseksi iloksi.
Kenenkähän järjen jättiläisen todella briljantti kuningasidea oli laittaa CP-vammainen opettelemaan tekstiilikäsityötä? Minä sain "ehdot" tekstiilikäsityöstä ja ompelin ryijytyynyä kesämökillä koko kesän. Alkujaan siitä ryijytyynystä piti tulla vauvan peitto, mutta opettaja teki sen sitten sohvatyynyksi. Hyi hitto, yksivärinen vaaleanpunainen sohvatyyny! Olikohan opettajan suunnitelmien takana joku seksuaalispoliittinen kannanotto tuolla tiedostavalla 70-luvulla.
Nyt siis todellakin haluaisin tehdä pienen ryijyn (noin 50 x 50 cm) tai ryijytyynyn siitäkin huolimatta, että se ei ole hyväksi minun niska-hartiaseudun lihaksilleni. Eihän se nyt voi olla sen kuluttavampaa kuin Facebookissa notkuminen, sukututkimus tai blogin kirjoittaminenkaan. Sormiani aivan kirjaimellisesti syyhyttäisi tehdä jotakin luovaa mutta sanatonta. Ryijyä suunnitellessa saisin taas sommitella värejä ja erilaisia muotoja. Lankoja olisi helpompi työstää kuin huovutusvillaa, ja onhan minulla lisäksi tämä hyvä pöytäkin, jonka ääressä onnistuisi varmastikin myös luova työ.
Voipahan tuo tietysti olla, että sekin innostus katoaisi kuin tina tuhkaan ja tämä voisi tapahtua aika nopeasti.Siinäpä vaan osoittautuisin äitini tyttäreksi. Äidilleni kaikki käsityöt olivat kuin tervan juontia. Muistan eräätkin tossut, joita äitini teki minulle joululahjaksi, ja joita ennen joulua hänelle ahkerasti kiikutin, tai keittiöpyyhkeet, joista minun piti aina häntä muistuttaa "Hei tee nyt noita. Mä muutan kohta pois kotoa." Olen siis varautunut siihenkin, että ryijyntekeleeni viereksii vuosikaudet jonkun komeron perukoilla koituen loppujen lopuksi ehkä jopa perikuntani kyseenalaiseksi iloksi.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Kirjoittamista erilaisista kirjoittamisista
Blogituska näköjään jatkuu, kun Blogger käyttäytyy kuin joku sosiaaliämmä. Yritin kommentoida ystäväni blogikirjoitusta tuonne Hiutaleen blogiin, mutta kun lähetin kommentin, sain tällaisen vastauksen: "Nykyisellä tililläsi sinulla ei ole oikeutta katsella tätä sivua. Kirjaudu ulos ja vaihda tiliä napsauttamalla täällä." Hitto, kun jurppii. Eihän minulla ole muuta tiliä! Saa nähdä, kuinka nyt käy.
Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.
Olen nyt muutaman kuukauden ollut "suloisen joutilaisuuden tilassa" ja pikkuhiljaa vähä vähältä alkaa tuntua siltä, että voisihan sitä jotakin järkevääkin tehdä omien aivosolujensa rassaamiseksi. Ei minulla nyt sentään yliopistolle ole ikävä, mutta jotakin muutakin sitä voisi punnertaa, kuin vain notkua päivät pitkät Facebookissa.
Oikeastaan minua kutkuttaisi aloitella sitä Koivulan tarinan jatko-osan kirjoittamista. Ainakin sieltä tulleita kirjeitä pitäisi puhtaaksi kirjoittaa ja valokuvia skannata. Minulla on käytössäni vain itseni ja vanhempieni kirjoittamat kirjeet, koska veljeni eivät miesten tavoin juuri kirjeitä kirjoitelleet saati kirjeitä säilyttäneet. Minäkään en muista, että olisin heille yhtään kirjettä kirjoittanut. Minä luulen, että etenkin ennen tuli kirjeitä (tai postikortteja) kirjoitettua vain silloin, kun kaipauksesta tuli jotenkin liian suurta. Nyt ei tule kirjoitettua oikein senkään vertaa.
Itse heitin ystävääni kortilla silloin, kun siivosin kirjoituspöytääni ennen kuin sain tämän uuden kirjoituspöytäni. Löysin vain yhden niin vastaanottajansa näköisen postikortin, että se oli hänelle ihan pakko lähettää. Myöhemmin sain ystävältäni tietää tuottaneeni hänelle ison ilon aika yksinkertaisella tietotekniikalla. Onneksi siis löytyi kortti, postimerkki ja kuulakärkikynä. Viestintä onnistui vanhoilla konsteilla ja ilman huomautusta: "Nykyisellä tililläsi sinulla ei ole oikeutta katsella tätä sivua. Kirjaudu ulos ja vaihda tiliä napsauttamalla täällä."
Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.
Olen nyt muutaman kuukauden ollut "suloisen joutilaisuuden tilassa" ja pikkuhiljaa vähä vähältä alkaa tuntua siltä, että voisihan sitä jotakin järkevääkin tehdä omien aivosolujensa rassaamiseksi. Ei minulla nyt sentään yliopistolle ole ikävä, mutta jotakin muutakin sitä voisi punnertaa, kuin vain notkua päivät pitkät Facebookissa.
Oikeastaan minua kutkuttaisi aloitella sitä Koivulan tarinan jatko-osan kirjoittamista. Ainakin sieltä tulleita kirjeitä pitäisi puhtaaksi kirjoittaa ja valokuvia skannata. Minulla on käytössäni vain itseni ja vanhempieni kirjoittamat kirjeet, koska veljeni eivät miesten tavoin juuri kirjeitä kirjoitelleet saati kirjeitä säilyttäneet. Minäkään en muista, että olisin heille yhtään kirjettä kirjoittanut. Minä luulen, että etenkin ennen tuli kirjeitä (tai postikortteja) kirjoitettua vain silloin, kun kaipauksesta tuli jotenkin liian suurta. Nyt ei tule kirjoitettua oikein senkään vertaa.
Itse heitin ystävääni kortilla silloin, kun siivosin kirjoituspöytääni ennen kuin sain tämän uuden kirjoituspöytäni. Löysin vain yhden niin vastaanottajansa näköisen postikortin, että se oli hänelle ihan pakko lähettää. Myöhemmin sain ystävältäni tietää tuottaneeni hänelle ison ilon aika yksinkertaisella tietotekniikalla. Onneksi siis löytyi kortti, postimerkki ja kuulakärkikynä. Viestintä onnistui vanhoilla konsteilla ja ilman huomautusta: "Nykyisellä tililläsi sinulla ei ole oikeutta katsella tätä sivua. Kirjaudu ulos ja vaihda tiliä napsauttamalla täällä."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)