Vuosi vaihtuu - Joko taas? Ajatuksia kohta menneestä vuodesta

Uuden vuoden kunniaksi jouduin vaihtamaan nettiselainta. En tykkää yhtään, koska minun pitää taas opetella uusia asioita. Toisaalta onhan se niinkin, että niin kauan kuin on uutta opittavaa, on elossa. Se ei kai ole kovin paha asia.

Vuosi 2013 on nyt kalkkiviivoillaan. Silmäilen tässä blogikirjoituksessani päättyvän vuoden merkittävimpiä tapahtumia omalta kannaltani. On hyvä kirjoittaa nyt, kun ilotulitusraketit eivät vielä ryskä eikä niiden pauke häiritse keskittymistä. En pidä ilotulitusraketeista.

Vuoden 2013 alussa aloitin norjan kielen opiskelun tilaamalla oppikirjan ja siihen kuuluvan äänitteen. Opiskelin norjaa kevätlukukauden keskiviikkoisin, kun olin yksin kotona. Jotenkin se opiskeluintoaalto ei vain enää syyslukukaudella jaksanut kantaa. Tosin syksyllä menin takaisin Jyväskylän yliopistoon, josta olisi tarkoitus valmistua joskus. Nyt teen kirjallisuustieteen gradua omaksi ilokseni. Eikö se niin ole, että hullulla halvat huvit? Kirjallisuuden opiskeluun liittyen perustin uuden blogin, joka on ollut osasyy tämän norsun hiljaisuuteen.

Keilausta harrastan edelleenkin, ja uuden manuaalipyörätuolin ansiosta, tuloksetkin ovat parantuneet. Oma keilapallo oli kuluneen vuoden paras ostos. Keilaaminen on siis edelleenkin kivaa.

Kanteletta pitäisi soittaa enemmän. Toukokuussa soitin kansalaisopiston teatteriryhmän näytelmässä "Lumikko" itsesäveltämääni musiikkia viidellä kielellä ja niihin sopivilla viidellä sormella. Eräänä yönä, kun en saanut unta, ajattelin kanteleensoitostani valmiiksi runon, jonka sitten aamulla kirjoitin:

Seitsensorminen itkuvirsi

Kun ostin kanteleen

niin aloin aatteleen,

on siinä viisi kieltä

mulla viisi sormea.

Mä ensin innostuin,

mut sitten lannistuin.

On kaikki sormet kiinni

yhdes samas ranteessa.

No, sepä ärsyttää

ja melkein märsyttää,

ett’ säestys on hyvin hankalaa.

Vaikk’ joka sormelle

ja kielikorvalle

on oma kieli soiva suloinen,

niin musiikkia se

ei ole, jos ei ne

säestys ja sointi kohtaa milloinkaan.

Ei Sari Kaasinen

tai seitsensorminen

Chagall nyt mua voi

tässä opettaa.

Kas, vaikka sormia

ois täysi tusina,

niin samas’ kädes’ ne

nyt tuskin ketään palvelee.

Oi sormikirurgi

nyt näytä taitosi

ja nakkimakkaroista

toiseen käteen sormet tee!

(Sanottakoon, että aikanaan pyysin Sari Kaasiselta opastusta yksikätiseen soittoon, ja että Chagallilla ei suinkaan ollut seitsemää sormea, vaan "Seitsensorminen omakuva" on erään hänen maalauksensa nimi.)

Kesällä minäkin esiinnyin Kaustisella. Oli aika hienoa aloittaa Kaustisen Soittosalissa oma esiintymisvuoroni "alkusoitolla näytelmään 'Lumikko'". Muita kappaleita Kaustisella oli 'Ensimmäinen sävelmä' ja 'Niljakkeiden ynnä hyönteisten häätöloitsu', johon olin kirjoittanut tekstinkin, mutta koska minun ääneni on erittäin tehokas salintyhjentäjä, niin jätinpähän sen sitten laulamatta.

Siinäpä oli vuoden 2013 tärkeimmät tapahtumat. Olemme voineet hyvin. Tosin appeni kuoli elokuun lopussa, kun hänen aikansa oli tullut täyteen. Ehdimme kuitenkin hänet tavata vielä heinäkuussa, kun veljeni tarjosi meille kyydin Nivalaan.

Toivotan kaikille lukijoilleni onnellista vuotta 2014.

Uuden vuoden lupauksena pitäisi kai luvata kirjoittaa tähän blogiin enemmän kuin tämänvuotiset seitsemän kahdeksan blogikirjoitusta.

Pissaa pihlajanmarjoille

Tänään on joulukalentereista avattu kolmas luukku. On kansainvälinen vammaisten päivä. Vaikka en olekaan kovin näkyvästi taistelemassa oikeuksiemme puolesta, olen tänään miettinyt oikeuksiemme ja mahdollisuuksiemme tilaa Suomessa vuonna 2013.

Viime viikolla olin enemmän huolissani kuin nyt, vaikka en vieläkään ole aivan täysin luottavainen, mitä Suomen vallitsevaan ja edessä olevaan tilanteeseen tulee. Viime viikolla, ennen rakennepaketin hyväksymistä, jotkut asiantuntijat olivat esittäneet vammaisten matkoista ja henkilökohtaisesta avusta säästämistä. Onneksi hallitus ei mennyt siihen - vielä. Olisi todella surullista myös päättäjien kannalta, jos vammaisten oikeudesta välttämättömiin taksimatkoihin tai oikeudesta saada apua sellaiseen, mitä ei itse pysty tekemään jouduttaisiin säästämään. Siinähän hallituksen tärkein vammaisten elämään vaikuttanut saavutus romutettaisi.

Minun mielestäni invataksilla matkustamisessa ei ole mitään ylellistä luksusta. Invataksi ei nimittäin ole mikään hiljainen ja pehmeästi kulkeva henkilöauto, vaan se on rämisevä pakettiauto, jossa matkustaessa tuntee persuuksissaan kaikki tiessä olevat montut ja töyssyt. Olivat ne sitten tarkoitettuja hidasteita tai ei. Mutta niillä sitä on vaan mentävä ne vähäiset matkat, mitä vammaispalvelulaki, -asetus ja virkailijat erikseen suovat, kun besserwissereitä ovat. Se on vain 9 edestakaista matkaa kuukaudessa asioimiseen ja virkistykseen.

Henkilökohtainen apu on vielä välttämättömämpää kuin kuljetuspalvelut. Kun aikanani luennoin vammaisuudesta mm. sosiaalityön opiskelijoille, kerroin, että "Ukko" Maslow oli joko muumi, tai sitten hän "terveenä" unohti tarvehierarkiastaan kokonaan vessassa käynnin tarpeen. Aineenvaihdunnan tarpeethan ovat terveille niin luonnollisia tyydyttää huomaamattomasti, etteivät he joudu WC-käyntejään erityisen aktiivisesti ajattelemaan. Megalomaaninen kaiken tajunnan lamauttava virtsahätä lienee "terveille" suhteellisen tuntematon tuttavuus, koska kun hätä tulee käteen, siitä pääsee käden käänteessä. Ei heidän tarvitse välttämättä käydä kimppapissalla kuten meidän pitää. Se olisi luksusta, jos joskus pääsisi yksin "puuteroimaan nenäänsä".

Siis kaikesta muusta ja esimerkiksi pesäpallokenttien tekonurmista voi säästää, mutta jos näistä kahdesta säästetään, niin kyllä siinä sitten kiekuu moni muukin kuin Oiva Toikan lasikukko.