Katsaus vuoteen 2021

Nyt päättyvä vuosi 2021 ei ollut täydellisen hyvä eikä täydellisen huono. Tämä vuosi alkoi negatiivisesti, ja vaikka tämän vuoden alku oli kirjoitettu jo vuonna 2020, ei se voinut vaientaa sisältäni Mika Waltarin säkeitä: "Kun kaikki minussa huutaa, miten olisi voinut olla ja ohitseni kiitävät tyhjinä elämän ruhtinasyöt." Tämähän tarkoittaa sitä, että en aloittanut vaihto-opiskeluani Oslon yliopistossa 4. tammikuuta. Siinä mielessä Covid-19 oli pelastus, että kun opiskelut ulkomailla olisivat kuitenkin peruuntuneet, ei niiden suunnitelmien vihtaan meneminen oman "eltaantumiseni" vuoksi, jaksanut kauaakaan ottaa koteloon.

Elokuuhun saakka toimin erään ystäväni blogin kielenkorjaajana. Se oli toisaalta hauskaa ja mielenkiintoista toisaalta taas välillä hiukan raskasta. 

Vaihto-opiskeluun ja Oslossa asumiseen tarkoitetut säästöt solahtivat suorastaan ihanteellisesti juuri sopivan kokoiseen rahan reikään, kun Jyväskylän kesäyliopiston ja Suomen kirjallisuusterapiayhdistys ry:n kurssi Kirjallisuusterapia ammatillisen ja henkilökohtaisen kasvun menetelmänä alkoi maaliskuussa. Suorastaan rakastuin kirjallisuusterapiaan ja zoomiin. Sain siitä oikein kauniin todistuksen Kurssin lisäksi myös avustukset perusasioissa siis niissä, jotka jäivät Maslowilta tarpeiksi noteeraamatta, sujuivat kuin ajatus. Kiitos Aksonin. 

Mutta niinhän siinä kävi, että itku pitkästä ilosta. Olisin päässyt syksyllä alkaneeseen kirjallisuusterapian jatkokoulutukseen, josta olisin voinut valmistua kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Mutta, kun ei. Sillä kurssilla olisi ollut enimmäkseen lähiopetusta ja pitkiä viikonloppuja. Yliopiston jossakin invavessassa oli aikanaan minua varten hankittu kattonostin, jota ei enää löytynytkään mistään eikä uutta nostolaitetta suostuttu hankkimaan yhteenkään invavessaan. Jyväskylän yliopisto on osoittanut olevansa suorastaan vammaisvihamielinen. Lähetinkin syyskuussa tutkinnosta luopumisilmoitukseni, ja nyt yritän opetella olemaan pelkkä täysin turha ja tarpeeton eläkeläinen. Tähän astisesta elämästäni yli puolet on kulunut Jyväskylän yliopistolla.

Bloggaus on jäänyt aika vähälle. Mutta olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa käsin. 

Vuodella 2021 oli aika surullinen loppu, kun rakas ystäväni, lausuntataiteilija ja näkövammaisten äänikirjojen lukija Karl-Ivar 'Kilu' Seire nukkui pois ennen joulua. Onneksi hänen ja hänen vaimonsa joulukortti tuli juuri tänään samana päivänä, kun Kilu siunattiin haudan lepoon. 

Toivon todella parempaa uutta vuotta 2022. Yritän oppia kirjoittamaan tuon vuosiluvun.

Ketutuksen aiheita kirjoittamisesta

Eipä minusta sitten kirjallisuusterapiaohjaajaa tullut. Yliopistolta on nimittäin kadonnut invavessasta nostolaite. 

Kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen sijaan ilmoittauduin eräälle runokurssille saadakseni jotakin sijaistoimintaa, ettei niin hirveästi olisi ketuttanut. Tuo hankittu korvike, vaan maistuu kovin laimealta. Se on vähän niin kuin toissa viikolla tiskipöydälle unohtuneesta kamomillateepussista loppuun rutistettu ja mikroaaltouunissa kahdeksaan kertaan lämmitetty teen litku, jossa teepussin riekaleet lilluvat erittäin luotaan työntävästi. 

Ei minusta ole runoilijaksi eikä se ole tuon kurssin syy. En yksinkertaisesti pidä runoista tarpeeksi. Näin on siitä huolimatta, että olen harrastanut lausuntaa. Minulla on ennemminkin tyhjän pään kuin tyhjän paperin kammo. 

Kirjallisen ilmaisun tarvettani toteutan nykyään kirjoittamalla päiväkirjaa. Kirjoitan käsin, koska käsialastani on tullut niin huono, että äitini kierii sen vuoksi haudassaan. Sisällöltään nuo päiväkirjatekstit ovat pelkkää puppua ja silkkaa soopaa, koska aamuisin en ole se penaalin terävin kynä.Aamut näkyvät usein kielen köyhyytenä ja aiheettomuutena. Ei minulla ole aamuisin mitään sanottavaa. Mutta onpahan niissä sitten perikunnalle jotakin ihmeteltävää. Tuo käsin kirjoittaminen on sekin yhdenlaista fysioterapiaa, ja minähän kirjoitan käsin, koska siihen sentään pystyn. Tämä teksti tuli nyt väärään blogiin, mutta menköön nyt. Harvapa kai tätäkään lukee.

Ultralyhyet poliittiset muistelmat

 No nythän minulta suoltuu blogikirjoituksia melkein solkenaan. Teidän ei kuitenkaan tarvitse olla huolissanne. En ota tätä tavakseni. 

Tähän blogipostaukseen on nyt vain olemassa selkeä syy. Kuntavaaleihin on vain yhdeksän päivää aikaa. Näissä vaaleissa en ole enää ehdokkaana. Joten ei mitään hätää. Saat äänestää, ketä haluat. Ovathan nämä vapaat vaalit.

Mutta on tälle blogikirjoitukselle toinenkin varsin hyvä syy. Tänä syksynä tulee kuluneeksi 25 vuotta ensimmäisistä ehdokkuuksistani vaaleissa. Niin, sinäkö luulit tuossa piilevän lyönti- eli kirjoitusvirheen? Ei siinä ole virhettä. Vuonna 1996 oli sekä kunnallisvaalit että ylioppilaskunnan edustajistovaalit. Jorma Soini ja vaimonsa Liisa Saarnivaara-Soini, joihin olin tutustunut jo Kynnys ry:n toiminnassa paikallistasolla, alkoivat syksyllä 1996 ihan urakalla kärttää minua vihreiden ehdokkaaksi Jyväskylän maalaiskuntaan. Myöhemmin Liisa kertoi minulle saaneensa Jormalta tiukan ja tinkimättömän ohjeen: "Et anna periksi ennen kuin se suostuu!" No kunnallisvaalit, niin kuin kuntavaaleja silloin kutsuttiin tulivat, olivat ja menivät. En tullut valituksi Jyväskylän maalaiskunnan valtuustoon.

Kunnallisvaalitaistelon ollessa vielä kuumimmillaan astuin internetin ja sähköpostiviestien ihmeelliseen maailmaan ja taisi olla peräti ensimmäisiä viestejä inboxissa Riitta Koikkalaiselta, jossa hän kysyi: "Oletko koskaan ajatellut lähteä ehdokkaaksi ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin? Ne on tänä vuonna ja sä voisit olla tosi hyvä siellä. Olen jo maininnut sinusta mm.Grönionille." Grönioni oli silloin vihreiden opiskelijoiden järjestö Jyväskylässä ja se oli ainoa ajateltavissa oleva ryhmä, kun olin jo vihreiden, tosin sitoutumattomana, ehdokkaana. Edustajistoonkaan en päässyt ja hetken jo ehdin luulla poliittisen elämäni olleen siipirikon Leghornin lentoa lyhyempi. Eipä aikaakaan, kun Ville Elonheimo Grönionista soitti ja kysyi olisinko käytettävissä JYY:n hallitukseen sosiaalivastaavaksi erikoisalana vammaisten opiskelijoiden asiat. Totta kai suostuin, enkä ole sitä hetkeäkään katunut. Luulen nimittäin, että minulla oli ainakin jonkin verran annettavaa ja kyllähän tuo hallituskausi avasi myöhemmin montakin ovea erilaisiin neuvontatehtäviin, vaikka en mikään virallinen kokemusasiantuntija olekaan koskaan ollut. 

Nyt on olo vähän kuin kolmannen osuuden viestijuoksijalla, joka kaarteesta katselee maalisuoraa onnistuneen vaihdon jälkeen.

Isän kello

Joitakin viikkoja sitten eräs avustaja kertoi löytäneensä kirpputorilta mieleisensä seinäkellon. Siitä inspiroituneena aloin miettiä erästä Koivulan keittiössä ollutta seinäkelloa ja pyysin mainittua avustajaa ottamaan esiin erään pahvilaatikon, jossa muistelin tuon kellon olevan. Tarkoittamaani kelloa ei laatikosta kuitenkaan löytynyt. Se lienee perinnönjaossa päätynyt jommalle kummalle veljelleni. Hyvä niin. Laatikosta löytyi toinen seinäkello, jolla on itselleni vielä etsimääni keittiön kelloa suurempi tunnearvo. Tuo kello oli ollut vuodesta 1966 ensin lapsuudenkotini olohuoneessa Saihokadulla ja sen jälkeen Koivulan, jonne muutimme vuonna 1980, olohuoneessa Tikkakoskella. 

Kun sain tuon seinäkellon oman olohuoneemme seinälle, ei se lähtenytkään heti käyntiin. Sen heiluri riippui paikallaan liikkumatta. Ei kuulunut rauhoittavaa raksutusta eikä lyöntiääntä. Kuitenkin tuntui, että kello olisi käynyt salaa jonkin haamun voimalla, sillä sen viisarit muuttivat asentoaan itsekseen. Se ei kuitenkaan toiminut ihmissilmin havaittavalla tavalla. Ensin ajattelin viedä seinäkellon korjattavaksi jollekin "vanhan kansan kellosepälle", kunhan ehtisin ratkaista sen kuljetuksen niin, ettei se vaurioituisi kuljetuksen vuoksi enää enempää. Tuo kello on kuitenkin hyvin kaunis jo itsessään, vaikka se ei kävisikään. En siis pitänyt sen huoltoa kovinkaan kiireellisenä asiana. 

Eilen, kun olisi ollut vanhempieni kruununtimanttihääpäivä, kellon heiluria tökättiin ja kello lähti kuin lähtikin käyntiin. Iltapäivällä pyysin avustajaa asettamaan sen oikeaan aikaan. Annoin ohjeeksi siirtää minuuttiviisaria puoli tuntia eteenpäin ja odottamaan aina kellon lyöntien ajan ennen kuin siirtää minuuttiviisaria uudestaan. Nyt tuo rakas seinäkello yllätti minut todella. Se lyö puolet tunnit oikein, mutta täysien tuntien kohdalla se ei piittaa oikeasta ajasta tuon taivaallista, vaan lyö  tasatunnit oikea-aikaisesti miten sitä sattuu kulloinkin huvittamaan. Mitäpä väliä sillä oikeastaan on? Oikean ajan voi tarkistaa talon muista kelloista, kännykästä, tietokoneista tai vaikka sähkäristäni. Minun seinäkelloni on persoonallisuus, jolla on ilmiselvästi huumorintajua. Eihän meillä pärjää kukaan eikä nyt ilmeisesti mikään ilman huumorintajua.

Me muutimme tähän asuntoon vuonna 1995. Mutta vasta nyt tunnen olevani kotona.

U niin kuin unelma T niin kuin tavoite

Olen kirjoittanut Facebookiin tasan vuosi sitten eli 29.3.2020: "Unelmasi/tavoitteesi: Kirjallisuusterapiaohjaaja." Sitä kohti siis nyt on mentävä, kun se kerran noin julkisesti tuli kirjoitettua. Kaipa se siihen koulutukseen tarvittava raha jostakin löytyy. Löytyihän se tähänkin vaiheeseen. Ne Oslon vaihto-opiskelua varten säästämäni rahat passaavat tähän koulutukseen kuin korkki pulloon tai nenä päähän.

Luulen vahvasti olevani onnellinen. Miten entinen pääministeri sanoikaan: "Niin on hyvä, kuin käy."