No nythän minulta suoltuu blogikirjoituksia melkein solkenaan. Teidän ei kuitenkaan tarvitse olla huolissanne. En ota tätä tavakseni.
Tähän blogipostaukseen on nyt vain olemassa selkeä syy. Kuntavaaleihin on vain yhdeksän päivää aikaa. Näissä vaaleissa en ole enää ehdokkaana. Joten ei mitään hätää. Saat äänestää, ketä haluat. Ovathan nämä vapaat vaalit.
Mutta on tälle blogikirjoitukselle toinenkin varsin hyvä syy. Tänä syksynä tulee kuluneeksi 25 vuotta ensimmäisistä ehdokkuuksistani vaaleissa. Niin, sinäkö luulit tuossa piilevän lyönti- eli kirjoitusvirheen? Ei siinä ole virhettä. Vuonna 1996 oli sekä kunnallisvaalit että ylioppilaskunnan edustajistovaalit. Jorma Soini ja vaimonsa Liisa Saarnivaara-Soini, joihin olin tutustunut jo Kynnys ry:n toiminnassa paikallistasolla, alkoivat syksyllä 1996 ihan urakalla kärttää minua vihreiden ehdokkaaksi Jyväskylän maalaiskuntaan. Myöhemmin Liisa kertoi minulle saaneensa Jormalta tiukan ja tinkimättömän ohjeen: "Et anna periksi ennen kuin se suostuu!" No kunnallisvaalit, niin kuin kuntavaaleja silloin kutsuttiin tulivat, olivat ja menivät. En tullut valituksi Jyväskylän maalaiskunnan valtuustoon.
Kunnallisvaalitaistelon ollessa vielä kuumimmillaan astuin internetin ja sähköpostiviestien ihmeelliseen maailmaan ja taisi olla peräti ensimmäisiä viestejä inboxissa Riitta Koikkalaiselta, jossa hän kysyi: "Oletko koskaan ajatellut lähteä ehdokkaaksi ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin? Ne on tänä vuonna ja sä voisit olla tosi hyvä siellä. Olen jo maininnut sinusta mm.Grönionille." Grönioni oli silloin vihreiden opiskelijoiden järjestö Jyväskylässä ja se oli ainoa ajateltavissa oleva ryhmä, kun olin jo vihreiden, tosin sitoutumattomana, ehdokkaana. Edustajistoonkaan en päässyt ja hetken jo ehdin luulla poliittisen elämäni olleen siipirikon Leghornin lentoa lyhyempi. Eipä aikaakaan, kun Ville Elonheimo Grönionista soitti ja kysyi olisinko käytettävissä JYY:n hallitukseen sosiaalivastaavaksi erikoisalana vammaisten opiskelijoiden asiat. Totta kai suostuin, enkä ole sitä hetkeäkään katunut. Luulen nimittäin, että minulla oli ainakin jonkin verran annettavaa ja kyllähän tuo hallituskausi avasi myöhemmin montakin ovea erilaisiin neuvontatehtäviin, vaikka en mikään virallinen kokemusasiantuntija olekaan koskaan ollut.
Nyt on olo vähän kuin kolmannen osuuden viestijuoksijalla, joka kaarteesta katselee maalisuoraa onnistuneen vaihdon jälkeen.
