Eipä minusta sitten kirjallisuusterapiaohjaajaa tullut. Yliopistolta on nimittäin kadonnut invavessasta nostolaite.
Kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen sijaan ilmoittauduin eräälle runokurssille saadakseni jotakin sijaistoimintaa, ettei niin hirveästi olisi ketuttanut. Tuo hankittu korvike, vaan maistuu kovin laimealta. Se on vähän niin kuin toissa viikolla tiskipöydälle unohtuneesta kamomillateepussista loppuun rutistettu ja mikroaaltouunissa kahdeksaan kertaan lämmitetty teen litku, jossa teepussin riekaleet lilluvat erittäin luotaan työntävästi.
Ei minusta ole runoilijaksi eikä se ole tuon kurssin syy. En yksinkertaisesti pidä runoista tarpeeksi. Näin on siitä huolimatta, että olen harrastanut lausuntaa. Minulla on ennemminkin tyhjän pään kuin tyhjän paperin kammo.
Kirjallisen ilmaisun tarvettani toteutan nykyään kirjoittamalla päiväkirjaa. Kirjoitan käsin, koska käsialastani on tullut niin huono, että äitini kierii sen vuoksi haudassaan. Sisällöltään nuo päiväkirjatekstit ovat pelkkää puppua ja silkkaa soopaa, koska aamuisin en ole se penaalin terävin kynä.Aamut näkyvät usein kielen köyhyytenä ja aiheettomuutena. Ei minulla ole aamuisin mitään sanottavaa. Mutta onpahan niissä sitten perikunnalle jotakin ihmeteltävää. Tuo käsin kirjoittaminen on sekin yhdenlaista fysioterapiaa, ja minähän kirjoitan käsin, koska siihen sentään pystyn. Tämä teksti tuli nyt väärään blogiin, mutta menköön nyt. Harvapa kai tätäkään lukee.
