Vuosi vaihtuu - Joko taas? Ajatuksia kohta menneestä vuodesta

Uuden vuoden kunniaksi jouduin vaihtamaan nettiselainta. En tykkää yhtään, koska minun pitää taas opetella uusia asioita. Toisaalta onhan se niinkin, että niin kauan kuin on uutta opittavaa, on elossa. Se ei kai ole kovin paha asia.

Vuosi 2013 on nyt kalkkiviivoillaan. Silmäilen tässä blogikirjoituksessani päättyvän vuoden merkittävimpiä tapahtumia omalta kannaltani. On hyvä kirjoittaa nyt, kun ilotulitusraketit eivät vielä ryskä eikä niiden pauke häiritse keskittymistä. En pidä ilotulitusraketeista.

Vuoden 2013 alussa aloitin norjan kielen opiskelun tilaamalla oppikirjan ja siihen kuuluvan äänitteen. Opiskelin norjaa kevätlukukauden keskiviikkoisin, kun olin yksin kotona. Jotenkin se opiskeluintoaalto ei vain enää syyslukukaudella jaksanut kantaa. Tosin syksyllä menin takaisin Jyväskylän yliopistoon, josta olisi tarkoitus valmistua joskus. Nyt teen kirjallisuustieteen gradua omaksi ilokseni. Eikö se niin ole, että hullulla halvat huvit? Kirjallisuuden opiskeluun liittyen perustin uuden blogin, joka on ollut osasyy tämän norsun hiljaisuuteen.

Keilausta harrastan edelleenkin, ja uuden manuaalipyörätuolin ansiosta, tuloksetkin ovat parantuneet. Oma keilapallo oli kuluneen vuoden paras ostos. Keilaaminen on siis edelleenkin kivaa.

Kanteletta pitäisi soittaa enemmän. Toukokuussa soitin kansalaisopiston teatteriryhmän näytelmässä "Lumikko" itsesäveltämääni musiikkia viidellä kielellä ja niihin sopivilla viidellä sormella. Eräänä yönä, kun en saanut unta, ajattelin kanteleensoitostani valmiiksi runon, jonka sitten aamulla kirjoitin:

Seitsensorminen itkuvirsi

Kun ostin kanteleen

niin aloin aatteleen,

on siinä viisi kieltä

mulla viisi sormea.

Mä ensin innostuin,

mut sitten lannistuin.

On kaikki sormet kiinni

yhdes samas ranteessa.

No, sepä ärsyttää

ja melkein märsyttää,

ett’ säestys on hyvin hankalaa.

Vaikk’ joka sormelle

ja kielikorvalle

on oma kieli soiva suloinen,

niin musiikkia se

ei ole, jos ei ne

säestys ja sointi kohtaa milloinkaan.

Ei Sari Kaasinen

tai seitsensorminen

Chagall nyt mua voi

tässä opettaa.

Kas, vaikka sormia

ois täysi tusina,

niin samas’ kädes’ ne

nyt tuskin ketään palvelee.

Oi sormikirurgi

nyt näytä taitosi

ja nakkimakkaroista

toiseen käteen sormet tee!

(Sanottakoon, että aikanaan pyysin Sari Kaasiselta opastusta yksikätiseen soittoon, ja että Chagallilla ei suinkaan ollut seitsemää sormea, vaan "Seitsensorminen omakuva" on erään hänen maalauksensa nimi.)

Kesällä minäkin esiinnyin Kaustisella. Oli aika hienoa aloittaa Kaustisen Soittosalissa oma esiintymisvuoroni "alkusoitolla näytelmään 'Lumikko'". Muita kappaleita Kaustisella oli 'Ensimmäinen sävelmä' ja 'Niljakkeiden ynnä hyönteisten häätöloitsu', johon olin kirjoittanut tekstinkin, mutta koska minun ääneni on erittäin tehokas salintyhjentäjä, niin jätinpähän sen sitten laulamatta.

Siinäpä oli vuoden 2013 tärkeimmät tapahtumat. Olemme voineet hyvin. Tosin appeni kuoli elokuun lopussa, kun hänen aikansa oli tullut täyteen. Ehdimme kuitenkin hänet tavata vielä heinäkuussa, kun veljeni tarjosi meille kyydin Nivalaan.

Toivotan kaikille lukijoilleni onnellista vuotta 2014.

Uuden vuoden lupauksena pitäisi kai luvata kirjoittaa tähän blogiin enemmän kuin tämänvuotiset seitsemän kahdeksan blogikirjoitusta.

Pissaa pihlajanmarjoille

Tänään on joulukalentereista avattu kolmas luukku. On kansainvälinen vammaisten päivä. Vaikka en olekaan kovin näkyvästi taistelemassa oikeuksiemme puolesta, olen tänään miettinyt oikeuksiemme ja mahdollisuuksiemme tilaa Suomessa vuonna 2013.

Viime viikolla olin enemmän huolissani kuin nyt, vaikka en vieläkään ole aivan täysin luottavainen, mitä Suomen vallitsevaan ja edessä olevaan tilanteeseen tulee. Viime viikolla, ennen rakennepaketin hyväksymistä, jotkut asiantuntijat olivat esittäneet vammaisten matkoista ja henkilökohtaisesta avusta säästämistä. Onneksi hallitus ei mennyt siihen - vielä. Olisi todella surullista myös päättäjien kannalta, jos vammaisten oikeudesta välttämättömiin taksimatkoihin tai oikeudesta saada apua sellaiseen, mitä ei itse pysty tekemään jouduttaisiin säästämään. Siinähän hallituksen tärkein vammaisten elämään vaikuttanut saavutus romutettaisi.

Minun mielestäni invataksilla matkustamisessa ei ole mitään ylellistä luksusta. Invataksi ei nimittäin ole mikään hiljainen ja pehmeästi kulkeva henkilöauto, vaan se on rämisevä pakettiauto, jossa matkustaessa tuntee persuuksissaan kaikki tiessä olevat montut ja töyssyt. Olivat ne sitten tarkoitettuja hidasteita tai ei. Mutta niillä sitä on vaan mentävä ne vähäiset matkat, mitä vammaispalvelulaki, -asetus ja virkailijat erikseen suovat, kun besserwissereitä ovat. Se on vain 9 edestakaista matkaa kuukaudessa asioimiseen ja virkistykseen.

Henkilökohtainen apu on vielä välttämättömämpää kuin kuljetuspalvelut. Kun aikanani luennoin vammaisuudesta mm. sosiaalityön opiskelijoille, kerroin, että "Ukko" Maslow oli joko muumi, tai sitten hän "terveenä" unohti tarvehierarkiastaan kokonaan vessassa käynnin tarpeen. Aineenvaihdunnan tarpeethan ovat terveille niin luonnollisia tyydyttää huomaamattomasti, etteivät he joudu WC-käyntejään erityisen aktiivisesti ajattelemaan. Megalomaaninen kaiken tajunnan lamauttava virtsahätä lienee "terveille" suhteellisen tuntematon tuttavuus, koska kun hätä tulee käteen, siitä pääsee käden käänteessä. Ei heidän tarvitse välttämättä käydä kimppapissalla kuten meidän pitää. Se olisi luksusta, jos joskus pääsisi yksin "puuteroimaan nenäänsä".

Siis kaikesta muusta ja esimerkiksi pesäpallokenttien tekonurmista voi säästää, mutta jos näistä kahdesta säästetään, niin kyllä siinä sitten kiekuu moni muukin kuin Oiva Toikan lasikukko.

Uuden elämän blogi

Edellisestä kirjoituksestani on vierähtänyt melkoisesti aikaa. Sen jälkeen on tapahtunut aika paljon. Olen palannut taas opiskelujen pariin. Koska tuntui, että jotakin piti tehdä, eikä vanha antanut enää mitään, vaihdoin takaisin vanhaan pääaineeseeni kirjallisuustieteeseen.

Tämän enempää en aio opiskelusta tänne enää kirjoittaa, vaan olen perustanut opiskelulle kokonaan uuden blogin, jonka nimi on Kirjallisesti kiitos. Sekin kaipaa lukijoita. Joten tervemenoa myös sinne, jos kirjallisuustieteelliset pöhköilyt kiinnostavat. Jääköön tämä uusi norsu rullatuolissa nyt sellaiseksi ELÄMÄN BLOGIKSI.

Opin selkäsaunassa nokkosvastat?

Tänään tuli postin mukana Jyväskylän yliopistolta kirje. Kirjeessä ilmoitettiin, että minut on siirretty passiivirekisteriin. Kirjeessä minua huvitti melkoisesti tietty uhkaus, joka liittyi passiivirekisteriin siirtämisen merkitykseen. Laitan siitä tähän suoran lainaksen: "Passivointi tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että Jyväskylän yliopiston tietokoneiden ja verkon käyttöoikeus, käyttäjätunnus lakkaa, ellei HOPS ole hyväksytty ja ilmoittautuminen hoidettu 15.9.2013 mennessä." No en minä kyllä ole Jyväskylän yliopiston tietokoneita ennenkään käyttänyt, ja käyttäjätunnus ja yliopiston sähköpostiosoite menivät jo syksyllä 2011. Joten ei siitä passivoitumisesta kovin suurta tappiota nyt enää tule. 

Mitähän muuta tuosta kirjeestä pitäisi ajatella? Haluaako Jyväskylän yliopisto, että minä valmistun filosofian maisteriksi lähes hinnalla millä hyvänsä ja siitä huolimatta työllistynkö vai en? Onko yliopiston valtionosuuskiima se kaikkein tärkein juttu vai mitä järkeä on tunkea vanhaa ihmistä tutkintoputkeen? Sanokaa mitä sanotte, mutta 51-vuotias opiskelija on yliopistolla vanha. Toisaalta jo 24 vuotta sitten syntynyt ajatus kirjallisuuden gradusta on alkanut uudestaan kutkuttaa ja toisaalta juuri tänään umpeutui yksi hakuaika. En siis ala opiskella teologiaa. Voisin kai siis aivan kätevästi vaihtaa kirjallisuuden pääaineekseni ja tehdä gradun kirjallisuuden vammaiskuvista. Eri asia on, kiinnostaako se tarpeeksi sekä tiedeyhteisöä että minua. Luultavasti yliopisto ei näyttäisi sille intopiukeana vihreätä valoa.

Alun alkaen lähdin opiskelemaan kirjallisuustiedettä sillä ajatuksella, että kun luen muutenkin, niin yhtä hyvin voisin hyödyntää lukemani. Vaikka myöhemmin kirjallisuustiede alkoi tieteenä tuntua suorastaan tekotieteelliseltä paskalta, voisin yrittää löytää tuon nuoruuteni ja opiskeluni alkuaikojen innostuksen ja antaa itselleni luvan nauttia kirjallisuudesta. Tosin yliopistoahan siihen kirjallisuudesta nauttimiseen ei välttämättä tarvita muuten kuin siten, että maisteritutkinto antaisi nautinnolle legitimiteetin. Voisihan tuota siis kokeilla, kun ei se ota eikä annakaan. Lopuksi laitan tähän linkin tuonne vanhaan blogiini:
http://norsurullatuolissa.blogspot.fi/2011/10/muistokirjoitus-kayttajatunnukselle.html

Pössis kaustislaisittain!

No nyt se on sitten koettu nimittäin SE eka kerta Kaustisella pelimannina. Vaikka miten mielelläni laittaisin tuon pelimannin lainausmerkkeihin, niin soitinhan minä siellä eilen ja omaräpeltämiä omituisuuksiani soitinkin. Tunne oli jokseenkin erilainen verrattuna aikaisempiin kertoihin Kaustisella, jolloin olen ollut joko mieheni huoltaja/roudari tai sitten puhtaasti saavana osapuolena musiikin kuluttaja-nautiskelijana.

Mitä siitä, vaikka keikka kestikin vain vajaat 10 minuuttia. Siinäkin ajassa ehdin sekä onnistua että epäonnistua. Onnistua sikäli, että yleisö tuntui pitävän, mutta epäonnistua sikäli, että onnistuin soittamaan jokaisen kappaleeni niin päin honkia kuin olla ja taitaa. Onneksi soitin omia kappaleitani, joita kukaan muu kuin mieheni ei ollut kuullut aikaisemmin, enkä toisaalta häkeltynyt eikä suustani livahtanut yhtään "äschää" eikä "eikua".

No, kesä ilman Kaustista on kuin vene ilman tappia! Toivottavasti ensi kesänä pääsen uudelleen.

Ruuvit löysällä - ajatuksia apuvälineistä

Ehkäpä on tullut aika anoa uutta pyörätuolia. Havahduin nimittäin siihen, että tästä vakituisessa käytössä olevasta manuaalipyörätuolista tipahtelee ruuveja iloisesti kilisten, ja varastossa olevassa varapyörätuolissa eivät takapyörät tai ohjausakseli pysy yhtäaikaa paikallaan. Eli takapyörät kyllä pysyvät, mutta sitä ei silloin voi enää ohjata yhdellä kädellä, joka minulle on tietenkin aika oleellista. Niinpä soitin apuvälinehuoltoon, josta kaksi nuorta miestä kävivät kiristämässä ruuvejani. Samalla he veivät "varamanuni" huoltoon.

Apuvälinekeskuksen apuvälinehuollon puhelinnumeroa etsiessäni luin, mitä apuvälineistä on sinne JYTE:n sivuille kirjoitettu. Aloin ihmetellä muutamaa asiaa suomalaisessa tavassa hoitaa vammaisille, sairaille ja vanhuksille niinkin keskeistä asiaa kuin apuvälineet. Minusta suomalainen järjestelmä ja siitä johtuva toimintatapa on huono ja tehoton. Järjestelmän huonous ja tehottomuus ilmenevät ainakin kahdella tavalla.

Ensinnäkin apuvälineet eivät ole subjektiivinen oikeus. Tähän nykynuoriso parahtaa: "Hei Haloo!" Ei, "vaan tarve ja hyöty arvioidaan tapauskohtaisesti lääketieteellisin perustein." Minun mielestäni siitä, että jokaisen apuvälineen jokainen tarve arvioidaan tapauskohtaisesti ja aina erikseen niissäkin tapauksissa, joissa apuvälineen tarvitsija on pitkäaikaisesti apuvälineen tarpeessa eli suomeksi sanottuna parantumaton ja apuvälineitä myöntävän tahon - siis sen, jolle potilaan hoitovastuu kuuluu - hyvin tuntema, muodostuu yhteiskunnalle aivan järjettömästi turhia kuluja. Ihmeparantumisia kun tapahtuu harvoin. Mielestäni olisi järkevää ja säästäväistä, jos apuvälineistä annettua asetusta muutettaisiin niin, että sellaisilla henkilöillä, joilla lääketieteellisin perustein on todettu "sairaus, vamma tai kehitysviivästymä, joka heikentää potilaan toimintakykyä ja vaikeuttaa hänen itsenäistä selviytymistään", oli apuvälineisiin subjektiivinen oikeus. Tätä oikeutta voitaisiin mielestäni rajoittaa niin, että apuvälineitä myönnettäisi esimerkiksi tiettyyn ajanjaksoon rajattuna. Esimerkiksi uuden pyörätuolin saisi joka toinen tai kolmas vuosi.

Toinen silmiin pistänyt kummallisuus on, ettei ainakaan Jyväskylässä apuvälineitä ei ole vakuutettu, vaan ne ovat käyttäjän vastuulla. Tässä onkin nyt aika kinkkinen asia, kun apuvälineen myöntänyt taho omistaa apuvälineen, mutta vaikka apuvälineelle tapahtuneet vahingot ovat apuvälineen käyttäjän vastuulla, ei hän kuitenkaan voi itse päättää, missä hän vahingoittuneen apuvälineensä korjauttaa. Apuvälineen käyttäjä ei voi käsittääkseni itse vakuuttaa käytössään olevia apuvälineitä esimerkiksi kotivakuutuksella. Apuvälineiden vakuuttamattomuus sulkee vammaisen kotinsa sisäpuolelle paljon tehokkaammin kuin valvontapanta sulkee valvottuun pantarangaistukseen tuomitun rikollisen. Apuvälineen kanssa matkustava ottaa nimittäin melkoisen riskin matkustaessaan lentäen. Kysyin kerran eräästä matkavakuutusyhtiöstä pyörätuolin vakuuttamisesta matkan aikana. Matkavakuutus ei ainakaan tuolloin pitänyt pyörätuolia matkavakuutuksen piiriin kuuluvana apuvälineenä ja matkavakuutukseni hinnaksi olisi tuolloin tullut noin 30 000 FIM eli 5045,64 €. Olipa hyvä, ettei nostolaitteelleni käynyt Norjan matkallani mitään kolhuja pahempaa. Nythän se näyttää vain vähän elämää nähneeltä.

No, hätä ei lue lakia. Se on vain lautamies!

Kevätahdistus

Kevät on jo kohta kääntymässä kesäksi, kun tätä kirjoitan. Kevät onkin kulunut teatteriharjoituksissa, norjan kielen opiskelussa ja keilatessa, joka on ollut osa avofysioterapiaani kerran kuussa.

Ensi viikolla ovat näytelmämme esitykset. En vain tiedä, miksi en ole yhtään innostunut esityksestämme ainakaan vielä. Toivottavasti edes jonkinlainen "pössis" tulee viimeistään ensi-illassa. Nyt minulla on pikemminkin vähän paha olo, sellainen, että joudun näyttelemään muutakin kuin roolihenkilöäni. Se tunne ei ole hyväksi, tai ainakaan oikein ohjaajia tai muita näyttelijöitä kohtaan, jotka pyrkivät parhainpaansa. Olen päättänyt, etten jatka näytelmäpiirissä enää ensi syksynä.

Tiedä sitten, miten tuon kanteleensoittoharrastuksen käy. Taisin tulla ostaneeksi turhaan tuon uuden 5-kielisen kanteleen. Luultavasti jatkan kanteleensoittoa, kun olen yksin täällä kotona. Tänä vuonna emme ole menossa Kaustisellekaan eikä minun yksikätisenä kannata mennä kansalaisopiston ryhmään.

Minä todella pidän keilauksesta, vaikka olenkin siinä huonoakin surkeampi. Olen tilannut itselleni oman keilapallonkin, koska palloilukeskuksesta lainattavien keilapallojen reiät ovat joko liian pienen minun sormilleni tai sitten pallo on liian painava. Haluaisin kehittyä keilaamisessa, vaikkei minulla olekaan kilpailuoikeuksia.

Kiva kuitenkin, että kesä tulee. Pääsen taas kiertämään jyväsjärven sähköpyörätuolilla. Pääsen myös pelaamaan mölkkyä hyvän sään aikana. Yksi Nivalan matka on tiedossa, mutta muita kesälomamatkoja tuskin tulee, vaikka Oulussa olisi kiva käydä tapaamassa minun sukulaisiani. Kuten siitä on ollut jo monta vuotta puhe. Toivon inhimillisiä ilmoja, enkä mitään tappohelteitä.

Kirjahanketta pitäisi edistää, ja sehän tapahtuu vain kirjoittamalla. Jos en kirjoita sitä, minun pitäisi kirjoittaa tätä blogia. Siitä huolimatta, että en usko kenenkään olevan oikeasti kiinnostunut elämästäni.

Aasit sillalla ja muuta hurahduksellista metatekstiä

Kalenterin mukaan kevät on tulossa, kun tänään on 3. maaliskuuta. Tuosta aloituslauseesta tuli aika kökkö ja sellainen, jota äidinkielenopettajat kutsuvat aasinsillaksi. Joskus on hyvä aloittaa kirjoittamalla silkkaa puutaheinää, jotta pään sisäinen kirjoituskone lähtisi käyntiin. Se kirjoitusprojekti, jonka vuoksi tämä blogi on ollut tauolla, ei ole viime aikoina edistynyt juuri ollenkaan. Olen kadottanut johtoajatukseni, ja sen genrekin on vähän hukassa. Siksipä aasit saavat kaikessa rauhassa kopsutella sillalla tässäkin blogitekstissä.

Edellisestä blogikirjoituksestani on kulunut yli kaksi kuukautta. Elämä sujuttelee aika pitkälti samoja latuja kuin ennenkin. Sain uusittua lautamiespaikkani, niin kuin olin asettanut tavoitteeksenikin. Uusia sitoumuksia ei entisten lisäksi ole tullut. Elämä on mukavan tasaista.

Olen omaksi huvikseni alkanut opiskella norjaa. Kimmokkeen tuohon norjankielen opiskeluun sain lyhyestä lehtikirjoituksesta, jossa Esko Valtaoja pohti ihmisten halua juosta maratoneja. Hänen mielestään uuden kielen opiskelu on vaativuudessaan aivoille vähän samantapainen prosessi kuin maraton on koko keholle, mutta vain harva opiskelee uuden kielen. Niinpä minä päätin alkaa opiskella norjaa, kun en pysty juoksemaan. Opiskelen täällä kotona joka keskiviikko, kun mieheni on omalla musiikkikurssillaan ja minulla on siten kolmisen tuntia omaa opiskelurauhaa.

Opiskelen norjaa, koska se on kivaa, ja niin kauan, kuin se on kivaa. Jospa vielä joskus pääsisin Norjaan, että voisin käyttää hankkimaani kielitaitoa. Nyt, kun olen ostanut melko kalliin oppikirjan ja siihen liittyvän äänitteen, en tietysti saisi kompuroida enkä antaa periksi heti ensimmäisiin kieliopin epämukavuuksiin eli substantiivien sukuihin. Toistaiseksi ainakin norjan luetun ymmärtäminen on ollut helppoa. Onhan se niin lähellä ruotsinkieltä, mutta kyllä se jatkossa varmasti siitä vaikemmaksi tulee.

Olen hiukan hurahtanut näihin omituisiin harrastuksiini: kanteleen soittoon ja norjankielen opiskeluun. Myönnän sen, mutta enhän minä olisi minä ilman omituisia hurahduksia.