Syksy on kulunut teatterikerhon ja sukututkimuskurssin merkeissä maiseman kahden harmaan välissä. Tekemistä ei ole puuttunut, vaikka viitseliäisyyttä voisikin olla enemmän. Mitään pakkoa tehdä mitään ei ole olemassa. Onkohan tämä nyt sitä leppoistamista, josta nykyään niin paljon puhutaan? Tämä on aika hyvä olotila.
Nyt vain ajatus vähän takkuaa, eikä tästä blogitekstin kirjoittamisesta tule oikein mitään. Joten jätän tämänkin pakkoyrittämisen sikseen, ja annan tilaa Aaro Hellaakoskelle, jonka kokoelmasta Sarjoja olevasta runosarjasta nimeltä marraskuuta löysin seuraavan haikean runon, jossa mielestäni marraskuusta on sanottu kaikki. Nyt tosin ei ole enää harmaata, vaan tummansinistä.
Paenneet on ne, muuttolintujen äänet
viimeisetkin ja muut
suviset vieraat, suviset suut.
Yksinäisyys, näinköhän yksin jäänet
jälelle, kuin nuo riisutut puut,
joille on routa jo tuttu.
Viileä juttu
on tämä päivä ja karu sen kieli,
sisältäen vähän harmajaa,
rippusen jotain punertavaa
ja mustana viiruna metsän pieli.
Päiväkö? Ei, tämä on joku muu
tummuva illansuu.
Kenelle raivaat?
kysyy huuli.
Kujat on märät, ja märät on taivaat,
niitten välissä vain vilu tuuli,
jonka kyljet on kovat.
Et sitä kiellä. Et sano: ei niin.
Elät kuin ennenkin, enemmän antain,
vaikenevammin taakkasi kantain
hengität, hengität tuulen seiniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti