Minulla saattaa nyt melko pahasti viirata nupista, koska haluaisin aloittaa käsityön ja tarkemmin sanottuna pienen ryijyn tai ryijytyynyn. Siis minä, jolla on vain yksi toimiva peukalo, joka sekin on keskellä kämmentä. Siis minä, joka inhosin koulussa "rättikässää" niin paljon, että vaihdoin valinnaisaineeksi luiskahtaneen tekstiilikäsityön kauppaoppiin koulunkäyntiavustajanani toimineen veljeni jouduttua setvimään ompelukoneen langat ainakin sen sata kertaa.
Kenenkähän järjen jättiläisen todella briljantti kuningasidea oli laittaa CP-vammainen opettelemaan tekstiilikäsityötä? Minä sain "ehdot" tekstiilikäsityöstä ja ompelin ryijytyynyä kesämökillä koko kesän. Alkujaan siitä ryijytyynystä piti tulla vauvan peitto, mutta opettaja teki sen sitten sohvatyynyksi. Hyi hitto, yksivärinen vaaleanpunainen sohvatyyny! Olikohan opettajan suunnitelmien takana joku seksuaalispoliittinen kannanotto tuolla tiedostavalla 70-luvulla.
Nyt siis todellakin haluaisin tehdä pienen ryijyn (noin 50 x 50 cm) tai ryijytyynyn siitäkin huolimatta, että se ei ole hyväksi minun niska-hartiaseudun lihaksilleni. Eihän se nyt voi olla sen kuluttavampaa kuin Facebookissa notkuminen, sukututkimus tai blogin kirjoittaminenkaan. Sormiani aivan kirjaimellisesti syyhyttäisi tehdä jotakin luovaa mutta sanatonta. Ryijyä suunnitellessa saisin taas sommitella värejä ja erilaisia muotoja. Lankoja olisi helpompi työstää kuin huovutusvillaa, ja onhan minulla lisäksi tämä hyvä pöytäkin, jonka ääressä onnistuisi varmastikin myös luova työ.
Voipahan tuo tietysti olla, että sekin innostus katoaisi kuin tina tuhkaan ja tämä voisi tapahtua aika nopeasti.Siinäpä vaan osoittautuisin äitini tyttäreksi. Äidilleni kaikki käsityöt olivat kuin tervan juontia. Muistan eräätkin tossut, joita äitini teki minulle joululahjaksi, ja joita ennen joulua hänelle ahkerasti kiikutin, tai keittiöpyyhkeet, joista minun piti aina häntä muistuttaa "Hei tee nyt noita. Mä muutan kohta pois kotoa." Olen siis varautunut siihenkin, että ryijyntekeleeni viereksii vuosikaudet jonkun komeron perukoilla koituen loppujen lopuksi ehkä jopa perikuntani kyseenalaiseksi iloksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti