Muutama päivä sitten sain postin mukana kunnallisvaalien 2012 ehdokassuostumuslomakkeen ja -täyttöohjeet, jotka piti palauttaa tänään. Täytin ja allekirjoitin aamulla nuo tärkeät paperit.
Kun aamulla täytin suostumuslomakkeen viedäkseni sen kuntoutukseen mennessäni postiin, muistelin syksyä 1996, kun Liisa Saarnivaara oli saanut minut houkutelluksi Jyväskylän maalaiskunnan vihreiden ehdokkaaksi sen vuoden kunnallisvaaleihin. Palattuani kotiin luin Facebookista Liisan poismenosta.
Luettuani suruviestin olen nyt muistellut Liisaa hyvin paljon. Olen muistellut hänen rohkeuttaan ja tinkimättömyyttään puolustaa omia näkemyksiään niin kunnanvaltuustossa ja sosiaalilautakunnassa ja sitä kuinka usein hän joutui jättämään eriävän mielipiteen kokouspöytäkirjaan, kun hän oli jäänyt yksin oman kantansa kanssa. Niin kuin yleensä politiikassa joku joutuu tekemään niin Liisakin oli, varsinkin ollessaan ensimmäisinä vuosinaan ainoana vihreiden kunnanvaltuutettuna, yksin kantansa kanssa varsinkin vammaisten asioita parantamassa.
Silloin, kun vammaispalvelulakia ei vielä ollut olemassa, vammaisten kuntalaisten asioiden ajaminen vaati vielä paljon enemmän ponnistelua kuin nykyään. Taisi Liisakin saada monesti vaikean vammaisen ja itsekkään, vain vammaisille etuja haalivan kunnan rahoja hupuloivan tuhlarin maineen ja monia vastustajia. Mutta toisaalta muistan hänen kertoneen, kuinka joku esimerkiksi omaishoidontuen järjestämistä vastustanut kunnanvaltuutettu joutui myöhemmin nöyrtymään jouduttuaan itse hoitamaan omaistaan, ja kuinka tämä oli kyyneleet silmissä pyytänyt Liisalta anteeksi, myöntänyt Liisan olleen oikeassa ja kiittänyt Liisaa sitkeästä taistelusta, joka nyt koitui tämänkin valtuutetun omakohtaiseksi hyödyksi.
Minulla oli kunnia jatkaa Liisan työtä Jyväskylän maalaiskunnan sosiaalilautakunnan jäsenenä 1.6. - 31.12. 2004 Liisan siirryttyä tuolloin kunnanhallituksen jäseneksi ja luovuttua sosiaalilautakunnan jäsenyydestä. Tuolloin ymmärsin itse, että vammaisten asioiden puolustaminen oli tuolloisessa Jyväskylän maalaiskunnassa yksittäiselle lautakunnan jäsenelle hyvin vaikeaa, jos tämä lautakunnan jäsen on itse vammainen. Suuremmissa puolueissa esimerkiksi vammaisten asioita voidaan edistää ryhmän tuella, jos ryhmän muut jäsenet kokevat asian tärkeäksi.
Vaikka myöhemmin olimmekin Liisan kanssa eri puolueissa, Liisa vihreissä ja minä kokoomuksessa, tapasimme toisemme aina silloin tällöin ja meillä oli hyviä keskusteluja. Liisa oli hyvä keskustelija ja hän oli kiinnostunut kaikesta. Viimeisen kerran tapasimme marraskuussa kirjastolla, kun hän oli ollut jossakin pyörätuolitanssitapahtumassa ja minä sukututkimuskurssilla. Kovin pitkään emme tuolloin ehtineet jutella, koska invataksi odotti minua, mutta Liisa näytti niin kauniilta ja onnelliselta, kun hän kertoi muuttavansa talveksi Espanjaan.
Tähän loppuun laitan mieheni kirjoittaman laulutekstin, jota olen lähettänyt jonkun läheisensä menettäneille ystävilleni. Lohduttakoon se nyt vuorostaan minua.
Rakkaus tärkeintä on
Sävel ja sanat Kari Oja
Minä tiedän, hän kyllä elää,
vaikka emme häntä nää.
Vielä hänen naurunsa helää,
eihän sellainen mielestä jää.
Meillä kaikilla on omat murheet,
mutta ilot ne yhteiset on.
Meillä kaikilla on omat haaveet,
mutta rakkaus tärkeintä on.
Sinä neuvot useinkin meitä,
vaikka muut eivät kuuliskaan.
Kunpa osaisin valita teitä,
joilla pahemmin ei tuulis. Vaan
meillä kaikilla on omat murheet,
mutta ilot ne yhteiset on.
Meillä kaikilla on omat haaveet,
mutta rakkaus tärkeintä on.
Jokainen muistoansa kantaa,
eikä unohtaa soisikaan.
Jokainen toiselle antaa
osan elämästään voisi. Vaan
meillä kaikilla on omat murheet,
mutta ilot ne yhteiset on.
Meillä kaikilla on omat haaveet,
mutta rakkaus tärkeintä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti